Kun nyt elvytän tämän blogin pitkähkön tauon jälkeen, voin vain kokea varsin palkitsevaksi kirjoittaa sen kunniaksi juuri nuorimmasta veljestäni Pyrystä. Kaikki sisarukseni ovat minulle tietysti yhtä rakkaita, mutta juuri siitä syystä myös itse kunkin omat ominaispiirteet nousevat niin selvästi esiin. Pyryn kanssa olemme viettäneet paljon yhteistä aikaa jo siitäkin syystä, että ainoina Peltosina olemme jo vuosikaudet asuneet täällä Helsingissä. Muutkin seikat ovat meitä yhdistäneet ihan konkreettisellakin tasolla, tietysti sekin, että meillä on ollut sekä intressejä että mahdollisuuksia esimerkiksi yhteisiin reissuihin, joita on tehty lähinnä Viroon - viimekesäinen viikon reissu Skotlantiin olikin ensimmäinen kahdestaan tekemämme pidempi ja kauemmas suuntautunut matka, ja sitäkin hienompi kokemus. Minulle henkilökohtaisesti Pyry on paras mahdollinen reissukaveri ja yksi parhaista seuralaisista melkein mihin tahansa toimintaan.
Se on kai tavallaan yllättävääkin, onhan meillä 11 vuotta ikäeroa. Vai onko? Ehkei sittenkään. Enhän varsinaisesti ole koskaan samastunut mihinkään ikäkauden mukaan muuttuvaan ajatukseen siitä, miten elämä pitäisi elää, enkä ole enää moniin vuosiin kokenut, että minulla ja Pyryllä olisi mitään ns. henkistä ikäeroa. Sisarussarjamme ainoana maisterina ja jopa ns. virkamiesuralle päätyneenä hänellä on meistä kaiketi jossain mielessä kovimmat intellektuaalit meriitit. Kaikkien sisarusteni kanssa koen käyväni loistavia keskusteluja samalta viivalta, mutta tottakai akateemisuus yhdistää minua ja Pyryä, vaikka minulta ne luvut kesken jäivätkin.
Muita meitä yhdistäviä asioita ovat voimakas kiinnostus historiaan, kansanperinteeseen, arkkitehtuuriin, luontoon - ja tietysti hyvään ruokaan ja juomaan. Tottakai painotuseroja on, ja niin kuuluukin olla. On mahtavaa, että Pyry on aivan oma ihmisensä, minkä näkee kaikista hänen elämänvalinnoistaan, tuttavapiiristään, taiteellisista mieltymyksistään, tavastaan kohdata ihmisiä. Sama pätee tietysti kaikkiin perheenjäseniini. On slti jotain erityistä siinä, että vaikka Pyry on esimerkiksi metallimusiikkiharrastuksensa kautta joissakin tuollaisissa asioissa itseni kanssa erilaisilla linjoilla, me olemme jo pitkään voineet bondata niissäkin asioissa. Pyryn kautta olen löytänyt itsellenikin toimivia juttuja hänen harrastamistaan genreistä, ja vissiin samaa on tapahtunut toisinkin päin. Luulen, että me olemme aivan yhtä lailla laajentaneet kumpikin toistemme musamakua, ja monessa muussa suhteessa mitään debaattia ei ole koskaan tarvinnut edes käydä.
Kun muistelen sitä, miten istuimme kesällä Stirlingissä William Wallace -monumentin lähettyvillä korkean mäen laella siemaillen skotlantilaista olutta ja katsellen huikaisevaa maisemaa, on minun vaikea olla liikuttumatta. Se oli hieno ja monia asioita kiteyttävä hetki. Koko tuo reissu herätti minussa ajatuksen, että haluan reissata nimenomaan Pyryn kanssa jatkossakin. On jotain siinä harmoniassa, joka on niiden samanlaisten ja toisaalta toisistaan eroavien maailman katsomisen tapojemme välissä.
perjantai 19. lokakuuta 2018
tiistai 12. joulukuuta 2017
Toni Saarinen
Laitanpa Romen To Die Among Strangersin soimaan ja ajattelen hetken Toni Saarista.
Voisin laittaa myös vaikkapa Mountain Goatsin Rain In Sohon soimaan ja ajatella Toni Saarista. Tai Edgar Broughton Bandin Evening Over The Rooftopsin. Siinä on vain kolme esimerkkiä upeista musiikkiesityksistä, joita olen päätynyt diggailemaan Tonin ansiosta. Niitä on useita muitakin.
Varmasti monella kaltaisellani pakkomielteisellä taideharrastajalla on kutakin itseä kiinnostavaa taiteenlajia kohti ainakin yksi voimaeläin, jonka suosituksiin voi käytännössä aina luottaa. Yleensä niitä on tietysti useitakin, jopa päällekkäin. Minulla on ollut niitä musiikin alueella paljon, mutta päättyvän kalenterivuoden aikana olen saanut Saaris-Tonilta enemmän maaliinsa osuneita vinkkejä kuin keneltäkään vuosiin. Minun elinympäristönihän on kyllästetty hyvän musiikin asiantuntevilla harrastajilla, mutta se on silti eri asia kuin tutustua johonkuhun, joka on sellainen ja lisäksi jotenkin mystisesti samalla esteettisellä aaltopituudella. Ei tarvitse keskustella siitä, onko Beach Boysin rockiin tuoma estetiikka juuri se oma juttu. Itse asiassa en edes tiedä, mitä mieltä Toni on Beach Boysista. Hänen esteettiset mieltymyksensä voivat hyvin olla laajempia tai ainakin eri tavalla laajoja kuin minun.
Jos mennään musiikista muuhun elämään - en sano, että "todelliseen elämään", koska Toni tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se muu elämä sen todellisempaa ole - tavatessamme ensi kertaa viime vuoden kesällä taas yhden riehakkaan Tarton-reissun merkeissä ymmärsin noin viidessätoista sekunnissa, että tämä hahmo on hahmo, joka tulee jäämään elämääni. Toivon ainakin niin! Yhteisten tuttavien, lähinnä veljeni Pyryn, kautta olin kuullut Saaris-Tonista paljon ja pelkästään hyvää, ja nyttemmin ne väitteet on marinoitu jo useissa vastaavissa koitoksissa ja todeksi osoitettu.
Muuan humalainen tapulikaupunkilainen kommentoi kesällä Tonin katseesta välittyvää syvää empatiaa, ja niinpä Toni tunnetaankin nykyään mm. nimellä Toni "Toni 'Lempeäsilmä' Saarinen" Saarinen. Aiemmin tunsimme hänet vain nimellä Toni "Toni Saarinen" Saarinen. Mutta vitsissäkin voi olla toinen puoli totta. Kyllähän Toni on varsin lempeä ihminen, tai ainakin vaikuttaa onnistuneesti siltä. Lisäksi hän on valtavan sivistynyt, viiltävän älykäs ja ulosannissaan sillä tavalla rauhallinen, että häntä jää kuuntelemaan. Hän ei puhu liikaa, mikä on hyvä asia, koska olennainen välittyy kuitenkin paremmin hieman vähäisemmästä tekstimassasta.
Kaiken yllä mainitun ohella Toni on intohimoinen leffafriikki, tyylipuhtaan kriittinen akateeminen humanisti ja henkilö, jonka kanssa on juotu alkoholia Arktisen rannalla. Elämän moniottelija jos kuka, ja nähdäkseni kaikissa toimissaan samaa sydämen ja kirjojen sivistyksen harmoniaa hyödyntävä.
Tiivistäen voisi sanoa: Saaris-Toni on ihan helvetin hyvä, fiksu ja tärkeä tyyppi.
Voisin laittaa myös vaikkapa Mountain Goatsin Rain In Sohon soimaan ja ajatella Toni Saarista. Tai Edgar Broughton Bandin Evening Over The Rooftopsin. Siinä on vain kolme esimerkkiä upeista musiikkiesityksistä, joita olen päätynyt diggailemaan Tonin ansiosta. Niitä on useita muitakin.
Varmasti monella kaltaisellani pakkomielteisellä taideharrastajalla on kutakin itseä kiinnostavaa taiteenlajia kohti ainakin yksi voimaeläin, jonka suosituksiin voi käytännössä aina luottaa. Yleensä niitä on tietysti useitakin, jopa päällekkäin. Minulla on ollut niitä musiikin alueella paljon, mutta päättyvän kalenterivuoden aikana olen saanut Saaris-Tonilta enemmän maaliinsa osuneita vinkkejä kuin keneltäkään vuosiin. Minun elinympäristönihän on kyllästetty hyvän musiikin asiantuntevilla harrastajilla, mutta se on silti eri asia kuin tutustua johonkuhun, joka on sellainen ja lisäksi jotenkin mystisesti samalla esteettisellä aaltopituudella. Ei tarvitse keskustella siitä, onko Beach Boysin rockiin tuoma estetiikka juuri se oma juttu. Itse asiassa en edes tiedä, mitä mieltä Toni on Beach Boysista. Hänen esteettiset mieltymyksensä voivat hyvin olla laajempia tai ainakin eri tavalla laajoja kuin minun.
Jos mennään musiikista muuhun elämään - en sano, että "todelliseen elämään", koska Toni tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se muu elämä sen todellisempaa ole - tavatessamme ensi kertaa viime vuoden kesällä taas yhden riehakkaan Tarton-reissun merkeissä ymmärsin noin viidessätoista sekunnissa, että tämä hahmo on hahmo, joka tulee jäämään elämääni. Toivon ainakin niin! Yhteisten tuttavien, lähinnä veljeni Pyryn, kautta olin kuullut Saaris-Tonista paljon ja pelkästään hyvää, ja nyttemmin ne väitteet on marinoitu jo useissa vastaavissa koitoksissa ja todeksi osoitettu.
Muuan humalainen tapulikaupunkilainen kommentoi kesällä Tonin katseesta välittyvää syvää empatiaa, ja niinpä Toni tunnetaankin nykyään mm. nimellä Toni "Toni 'Lempeäsilmä' Saarinen" Saarinen. Aiemmin tunsimme hänet vain nimellä Toni "Toni Saarinen" Saarinen. Mutta vitsissäkin voi olla toinen puoli totta. Kyllähän Toni on varsin lempeä ihminen, tai ainakin vaikuttaa onnistuneesti siltä. Lisäksi hän on valtavan sivistynyt, viiltävän älykäs ja ulosannissaan sillä tavalla rauhallinen, että häntä jää kuuntelemaan. Hän ei puhu liikaa, mikä on hyvä asia, koska olennainen välittyy kuitenkin paremmin hieman vähäisemmästä tekstimassasta.
Kaiken yllä mainitun ohella Toni on intohimoinen leffafriikki, tyylipuhtaan kriittinen akateeminen humanisti ja henkilö, jonka kanssa on juotu alkoholia Arktisen rannalla. Elämän moniottelija jos kuka, ja nähdäkseni kaikissa toimissaan samaa sydämen ja kirjojen sivistyksen harmoniaa hyödyntävä.
Tiivistäen voisi sanoa: Saaris-Toni on ihan helvetin hyvä, fiksu ja tärkeä tyyppi.
lauantai 4. kesäkuuta 2016
Anu Kristiina
Olen tutustunut useisiinkin ihmisiin siitä syystä, että tavaroita on unohtunut jonnekin. Anulta unohtui kamera. Oletan, että se oli arvokaskin kamera. Onneksi hän sai sen takaisin. Ennen kameran hukkumista Anu toki tunsi veljeni Ollin, ja tämä kaikki liittyy epämääräisesti myös Orkestar Business Class -nimiseen yhtyeeseen, joka taas kytkeytyy jopa aika olennaisesti Jaakko Laitinen & Väärä raha -nimiseen yhtyeeseen. Mutta kameran hukkumisesta on aikaa, sen merkkivuosikin taitaa olla jo ensi vuosi.
Sehän taas tarkoittaa sitä, että olen saanut jo pian kymmenen vuotta lukea Anun kaltaisen valovoimaisen persoonan ystäväkseni. Vapaus on illuusio, mutta ihailen Anua sen takia, että hän tosiaan tuntuu olevan vapaa tavalla, jota en itse osaa oikein hahmottaakaan. Jotenkin hän on onnistunut järjestämään elämänsä niin, että hänellä on pää pilvissä ja jalat syvällä todellisuudessa. Hän tuntuu olevan joka viikonloppu eri kaupungissa ja nauttivan elämästä ja ihmisistä niissä kaikissa. Jää vaikutelma, että Anu voi lähteä koska tahansa mihin tahansa. Se on tietysti vain yksi tarina Anusta, mutta itselleni keskeinen. Tämä taas liittyy varmaan omaan mutkikkaaseen vapauskäsitykseeni. Vapaa ihminen tuntuisi olevan sellainen, joka leijuu paikasta toiseen mielijohteen siivin. Tuo oli vertauskuva, mutta Anu tekee sitä konkreettisesti. Jotenkin hän onnistuu olemaan kotona kaikkialla.
Vuosi sitten olimme samassa seurueessa Istanbulissa. Tulimme vanhalle kaupunginmuurille, jonka harjalle saattoi kiivetä ainoastaan superjyrkkiä, kaiteettomia kiveen hakattuja porrasaskelmia pitkin. Minähän en todellakaan uskaltanut siihen hommaan lähteä, hyperventiloin jo ajatuksestakin. Anu ja muut seurueemme naiset tietysti kiipesivät.
En tiedä, miltä Istanbul ja maailma näyttivät muurinharjalta. Mutta olen nähnyt Anun kiipeämässä sinne, ja olen nähnyt kuvia hänestä siellä ja kiipeämässä sinne. Sellaisissa korkeuksissa ajelehtii pilviä, joihin voi melkein tarttua. Kukaan ei siihen pysty, mutta Anu on ehkä lähimpänä.
Sehän taas tarkoittaa sitä, että olen saanut jo pian kymmenen vuotta lukea Anun kaltaisen valovoimaisen persoonan ystäväkseni. Vapaus on illuusio, mutta ihailen Anua sen takia, että hän tosiaan tuntuu olevan vapaa tavalla, jota en itse osaa oikein hahmottaakaan. Jotenkin hän on onnistunut järjestämään elämänsä niin, että hänellä on pää pilvissä ja jalat syvällä todellisuudessa. Hän tuntuu olevan joka viikonloppu eri kaupungissa ja nauttivan elämästä ja ihmisistä niissä kaikissa. Jää vaikutelma, että Anu voi lähteä koska tahansa mihin tahansa. Se on tietysti vain yksi tarina Anusta, mutta itselleni keskeinen. Tämä taas liittyy varmaan omaan mutkikkaaseen vapauskäsitykseeni. Vapaa ihminen tuntuisi olevan sellainen, joka leijuu paikasta toiseen mielijohteen siivin. Tuo oli vertauskuva, mutta Anu tekee sitä konkreettisesti. Jotenkin hän onnistuu olemaan kotona kaikkialla.
Vuosi sitten olimme samassa seurueessa Istanbulissa. Tulimme vanhalle kaupunginmuurille, jonka harjalle saattoi kiivetä ainoastaan superjyrkkiä, kaiteettomia kiveen hakattuja porrasaskelmia pitkin. Minähän en todellakaan uskaltanut siihen hommaan lähteä, hyperventiloin jo ajatuksestakin. Anu ja muut seurueemme naiset tietysti kiipesivät.
En tiedä, miltä Istanbul ja maailma näyttivät muurinharjalta. Mutta olen nähnyt Anun kiipeämässä sinne, ja olen nähnyt kuvia hänestä siellä ja kiipeämässä sinne. Sellaisissa korkeuksissa ajelehtii pilviä, joihin voi melkein tarttua. Kukaan ei siihen pysty, mutta Anu on ehkä lähimpänä.
torstai 26. toukokuuta 2016
Paula Pallasoja
On mukavaa ja osuvaa päästä elvyttämään tämä muutaman kuukauden tauolla ollut blogi kirjoittamalla Paula Pallasojasta, joka on yksi elämäni ihanista eksentrikoista par excellence, siis vaikuttanut elämääni sen monilla eri osa-alueilla vuosien saatossa, ja aina pelkästään positiivisesti. Paula on ollut läsnä arjessa ja juhlassa, ja auttanut yhdistämään nuo kaksi. Hänen kanssaan on voinut mennä päiväkaraokeen, tai sitten häneltä on saanut muuttolaatikoita lainaan tai hän on korjannut takkini vetoketjun.
Nämä ovat ihan vain saman asian eri puolia. Paula on yksi avuliaimmista, sosiaalisimmista ja ihmisrakkaimmista tyypeistä, joita tunnen. Se ajatus, että kylvämällä hyvää ympärilleen saisi kasvatettua hyvää, tuntuu joskus ehkä tuskastuttavan naiivilta, mutta Paulan kaltaiset ihmiset todella onnistuvat siinä. Paulan tapaamisesta tulee aina mukava ja ihmisläheinen olo.
Tämähän ei tarkoita, etteikö hän olisi räiskyvä ja särmikäs persoona juuri oikealla ja huumorintajuisella tavalla. Paula on sillä tavalla vilpitön ihminen, että kaikki tunteet näkyvät hänestä heti päälle, eikä hän niitä tietysti yritäkään peitellä, vaan kertoo ne heti ääneen. Mutta vitutuksesta tai väsymyksestä puhuessaankin hän nauraa niille. Jos positiivisuus olisi yleisessä kielenkäytössä Paulan positiivisuutta, ei se olisi kirosana.
Ja kun hänellä on syytä iloita tai innostua, puhutaan sellaisesta ilosta ja innosta, että pilvet väistyvät ja suruhymiöt lakkaavat toimimasta.
Viime aikoina Paulalla on ollut tietysti poikkeuksellisen paljon syitä iloon, intoon ja varmaan väsymykseenkin, kiitos ihanien kaksostyttöjen Ainon ja Iiriksen. Minullakin on ollut kunnia heidät muutamaan kertaan tavata, useamminkin voisi. Olen varma, että he tulevat valloittamaan maailman. Paulan (ja tietysti Antinkin) tyttärinä he tuskin voisivat olla sitä valloittamatta.
Nämä ovat ihan vain saman asian eri puolia. Paula on yksi avuliaimmista, sosiaalisimmista ja ihmisrakkaimmista tyypeistä, joita tunnen. Se ajatus, että kylvämällä hyvää ympärilleen saisi kasvatettua hyvää, tuntuu joskus ehkä tuskastuttavan naiivilta, mutta Paulan kaltaiset ihmiset todella onnistuvat siinä. Paulan tapaamisesta tulee aina mukava ja ihmisläheinen olo.
Tämähän ei tarkoita, etteikö hän olisi räiskyvä ja särmikäs persoona juuri oikealla ja huumorintajuisella tavalla. Paula on sillä tavalla vilpitön ihminen, että kaikki tunteet näkyvät hänestä heti päälle, eikä hän niitä tietysti yritäkään peitellä, vaan kertoo ne heti ääneen. Mutta vitutuksesta tai väsymyksestä puhuessaankin hän nauraa niille. Jos positiivisuus olisi yleisessä kielenkäytössä Paulan positiivisuutta, ei se olisi kirosana.
Ja kun hänellä on syytä iloita tai innostua, puhutaan sellaisesta ilosta ja innosta, että pilvet väistyvät ja suruhymiöt lakkaavat toimimasta.
Viime aikoina Paulalla on ollut tietysti poikkeuksellisen paljon syitä iloon, intoon ja varmaan väsymykseenkin, kiitos ihanien kaksostyttöjen Ainon ja Iiriksen. Minullakin on ollut kunnia heidät muutamaan kertaan tavata, useamminkin voisi. Olen varma, että he tulevat valloittamaan maailman. Paulan (ja tietysti Antinkin) tyttärinä he tuskin voisivat olla sitä valloittamatta.
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Jenni Nikinmaa
Minun mielestäni Pelle Miljoonan paras biisi on Koska sydän sanoi niin. Siinä Pelle luettelee monia asioita, jotka hän on tehnyt siksi, että sydän sanoi niin.
Ne ovat aika kliseisiä asioita, mutta kun Pelle laulaa niistä, hänen tietää olevan tosissaan. Ei hän laula kliseistä siksi, ettei ole keksinyt mitään omaperäisempääkään. Hän laulaa niistä siksi, että hänen sydämensä on käskenyt hänen tehdä nämä laulussa mainitut asiat: juosta läpi kiirastulen, rakastella kanssa myrskytuulen, sukeltaa kiehuvaan veteen, hukkua rakkauden valtamereen.
Kaikista ystävistäni Jenni Nikinmaa on se ihminen, josta tuo upea biisi kertoo. Jenni tuntee jokaisen tunteensa ääripisteeseen tai valomerkkiin asti. Hän kirjoittaa niistä runoja, jotka ovat facebook-päivityksiä tai facebook-päivityksiä, jotka ovat runoja. Jenni ei pelkää. Hän kiipeää seinille kuin ne olisivat vuoria. Luulen, että halutessaan hän kiipeäisi vuorille kuin ne olisivat Facebook-seiniä.
Mihin tahansa Jenni loistettaan suo, siellä syttyy pieniä tulipaloja, lupauksia tulevaisuudesta, jossa todellista intohimoa arvostetaan sen ansaitsemassa määrin. Sitä kai kutsutaan valovoimaksi.
Vielä yksi asia. Olen kuullut Queen-yhtyeen kappaleen Bohemian Rhapsody aivan liian monta kertaa, enkä ole koskaan pitänyt mahdollisena, että nauttisin sen karaoketulkinnasta. Tämä ennen kuin todistin Jennin Pub Petessä esittämää tulkintaa. Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon puhkikulutetusta, typeräksi meemiksi muuttuneesta teoksesta voi saada irti, jos sen esittää joku, joka ainakin sillä hetkellä uskoo siihen.
Ne ovat aika kliseisiä asioita, mutta kun Pelle laulaa niistä, hänen tietää olevan tosissaan. Ei hän laula kliseistä siksi, ettei ole keksinyt mitään omaperäisempääkään. Hän laulaa niistä siksi, että hänen sydämensä on käskenyt hänen tehdä nämä laulussa mainitut asiat: juosta läpi kiirastulen, rakastella kanssa myrskytuulen, sukeltaa kiehuvaan veteen, hukkua rakkauden valtamereen.
Kaikista ystävistäni Jenni Nikinmaa on se ihminen, josta tuo upea biisi kertoo. Jenni tuntee jokaisen tunteensa ääripisteeseen tai valomerkkiin asti. Hän kirjoittaa niistä runoja, jotka ovat facebook-päivityksiä tai facebook-päivityksiä, jotka ovat runoja. Jenni ei pelkää. Hän kiipeää seinille kuin ne olisivat vuoria. Luulen, että halutessaan hän kiipeäisi vuorille kuin ne olisivat Facebook-seiniä.
Mihin tahansa Jenni loistettaan suo, siellä syttyy pieniä tulipaloja, lupauksia tulevaisuudesta, jossa todellista intohimoa arvostetaan sen ansaitsemassa määrin. Sitä kai kutsutaan valovoimaksi.
Vielä yksi asia. Olen kuullut Queen-yhtyeen kappaleen Bohemian Rhapsody aivan liian monta kertaa, enkä ole koskaan pitänyt mahdollisena, että nauttisin sen karaoketulkinnasta. Tämä ennen kuin todistin Jennin Pub Petessä esittämää tulkintaa. Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon puhkikulutetusta, typeräksi meemiksi muuttuneesta teoksesta voi saada irti, jos sen esittää joku, joka ainakin sillä hetkellä uskoo siihen.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Johannes Susitaival
Johannes Susitaival on ehdottoman palkitseva aihe tällaiselle blogikirjoitukselle. Hänen kanssaan olen kokenut monia sellaisia hetkiä, jotka ovat mahdollisia vain todellisen eksentrikon kanssa. Lähdetään vaikka siitä syyskuisesta alkuillasta, jolloin istuimme Lahdenväylän ja Pihlajamäentien risteyksen yli katsovalla kalliolla juomassa olutta. Sinne kiipeäminen oli hieman haasteellista ja täysin tarkoituksetonta, mutta jos sellaisen kallion bussin ikkunasta näkee, niin kai se on valloitettava.
Olisi vaikea olla Johannes Susitaipaleen ystävä, ellei hyväksyisi kahta ajatusta: 1) Millään ei lopulta ole mitään merkitystä 2) Millä tahansa voi olla vaikka kuinka paljon merkitystä.
Nämä ajatuskulut eivät itselleni ole mikään ongelma, ja siksi kai seikkailenkin Johanneksen kanssa mielelläni.
Tottakai Johannes on se ihminen, jota pitää jatkoilla käskeä olemaan hiljempaa. Hän on välillä äänekäs parodia itsestään, mutta tämä ei ole ongelma, koska hän tietää sen kyllä itsekin. Hän on harvinaisella tavalla sinut oman komediallisuutensa kanssa. Mitä järkeä on nauraa ihmiselle, joka osaa nauraa itselleen?
Tottakai Johannes diggaa loputtomiin kaikenlaisista Coldplayn, U2:n ja Metallican kaltaisista huonoista hirviöbändeistä, mutta on aika vaikea käydä tyylipoliisisotaa sellaisen ihmisen kanssa, joka tiedostaa täysin makumieltymystensä banaaliuden - ollen samalla kuitenkin kaikessa vilpitön.
Johannes Susitaival on häseltäjä, sarjakuvahahmo ja oikeasti asioita aikaan saava ihminen. En ole aina hänen taiteellisista näkemyksistään samaa mieltä, mutta ainakin hänellä on niitä, ja hän vieläpä toteuttaa niitä. Poliittinen nihilisti, joka tuntuu usein vastustavan kaikkia ideaaleja, mutta elää silti aika tärkeän ja ison ideaalin mukaan: ihmisen on oltava mistään tinkimättä oma itsensä. Ristiriitojen mies. Viime kädessä yksi suurimpia tuntemiani persoonallisuuksia. Ei vähiten siksi, että on täysin rehellinen. Minkäänlaista falskiutta tai esittämistä en ole Johannes Susitaipaleessa huomannut koskaan.
Olisi vaikea olla Johannes Susitaipaleen ystävä, ellei hyväksyisi kahta ajatusta: 1) Millään ei lopulta ole mitään merkitystä 2) Millä tahansa voi olla vaikka kuinka paljon merkitystä.
Nämä ajatuskulut eivät itselleni ole mikään ongelma, ja siksi kai seikkailenkin Johanneksen kanssa mielelläni.
Tottakai Johannes on se ihminen, jota pitää jatkoilla käskeä olemaan hiljempaa. Hän on välillä äänekäs parodia itsestään, mutta tämä ei ole ongelma, koska hän tietää sen kyllä itsekin. Hän on harvinaisella tavalla sinut oman komediallisuutensa kanssa. Mitä järkeä on nauraa ihmiselle, joka osaa nauraa itselleen?
Tottakai Johannes diggaa loputtomiin kaikenlaisista Coldplayn, U2:n ja Metallican kaltaisista huonoista hirviöbändeistä, mutta on aika vaikea käydä tyylipoliisisotaa sellaisen ihmisen kanssa, joka tiedostaa täysin makumieltymystensä banaaliuden - ollen samalla kuitenkin kaikessa vilpitön.
Johannes Susitaival on häseltäjä, sarjakuvahahmo ja oikeasti asioita aikaan saava ihminen. En ole aina hänen taiteellisista näkemyksistään samaa mieltä, mutta ainakin hänellä on niitä, ja hän vieläpä toteuttaa niitä. Poliittinen nihilisti, joka tuntuu usein vastustavan kaikkia ideaaleja, mutta elää silti aika tärkeän ja ison ideaalin mukaan: ihmisen on oltava mistään tinkimättä oma itsensä. Ristiriitojen mies. Viime kädessä yksi suurimpia tuntemiani persoonallisuuksia. Ei vähiten siksi, että on täysin rehellinen. Minkäänlaista falskiutta tai esittämistä en ole Johannes Susitaipaleessa huomannut koskaan.
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Jaakko Laitinen
Miten kirjoitetaan ihmisestä, joka on samaan aikaan hyvä ystävä ja elämääni aivan käsittämättömässä määrin rikastuttaneen musiikin tekijä? Sattumalta kirjoitan tätäkin tekstiä Väärä raha -paita päällä. Viime päivät olen liikkunut katukuvassa syystakissani, jota koristaa Väärä raha -pinssi. Harmillista kyllä, olen hukannut Väärä raha -kangaskassini, mutta tänään käyttämäni kassi oli kyllä yhtyeen haitaristilta Roinarilta kirjanpalautuksen yhteydessä saatu.
Minulla on paljon musiikkia tekeviä ystäviä, joiden aikaansaannoksia arvostan hirveän paljon, mutta kyllä Jaakko ja Väärä raha ovat aivan erityisessä asemassa. Tämä on siis kirjoitus Jaakosta, ja muut yhtyeen jäsenet todellakin ansaitsevat omansa, mutta samaan aikaan on toki selvää, että vaikka Väärää rahaa ei olisi olemassa ilman yhtäkään sen muusikkoa, visio on kuitenkin ennen kaikkea Jaakon.
On aikamoinen etuoikeus, jos voi seurata huikean lahjakkaan lauluntekijän uraa sen aivan varhaisimmista vaiheista asti. Keväällä 1999 istuin Rovaniemellä Karhugalleriassa varsin säännöllisesti, kun tuolloin alaikäinen Jaakko vetäisi illan ratoksi Olavi Virran Tytön metsässä tai liian huonosti tunnetun Kärki/Helismaa -helmen Rattaanpyörä, joka oli vuosien ajan mielessäni se tärkein Jaakkoon assosioituva biisi.
Sitten seurasi vuosien mittainen välivaihe, jonka aikana itse asuin Helsingissä ja Jaakko Virroilla, Oulussa, Unkarissa... oliko jokin muukin paikka, en voi muistaa. Juuri noina vuosina hän hioi oman lauluntekijyytensä peruspalikat kohdilleen. Lähinnä käännösmateriaalia esittänyt Orkestar Business Class tuntuu jälkikäteen välivaiheelta, niin kova juttu kuin se varsinkin livenä silloin olikin.
Mutta Väärä raha. Olin käsittääkseni läsnä orkesterin aivan ensimmäisellä ja epävirallisella keikalla eräissä opiskelijabileissä. Olisi varmaan pitänyt laskea noita keikkoja, koska niitä on vajaan seitsemän vuoden mittaan kertynyt kymmeniä. Mennään uskoakseni lähempänä sataa. Puhun nyt toki itse näkemistäni keikoista. Bändihän vetää niitä sellaiset 80 vuodessa.
Tämänhän piti olla kirjoitus Jaakosta, ei hänen yhtyeestään. Mutta Väärä raha on paitsi musiikkia, myös elämänasenne. Ja vaikka jokainen bändiläinen heijastelee sitä asennetta omalla tavallaan aivan 5/5 täydellisesti, niin Jaakon asennehan se on.
Kun nyt mietin Jaakon vaikutusta elämääni, niin minun on kyllä todella vaikea keksiä sellaista musiikintekijää, joka olisi aiheuttanut edes likimainkaan vastaavia onnentunteita ainakaan niin usein. On niin monia keikkoja, joilla olen tanssinut murheeni unohduksiin ja edes hetkeksi muistanut sen, että arjen ja ankeuden keskellä on välillä mahdollista kokea jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa.
Vaikka nyt Kumpulan kyläjuhlat 2012, Kääntöpöydän elojuhlat samana vuonna, Telakka itsenäisyyspäivän aattona 2013 tai H2Ö 2014.
Näistä voisi kirjoittaa loputtomiin, näistä keikoista. Tiedättekö, kuinka vaikeaa oli valita tuohon edelliseen kappaleeseen edes nuo esimerkit? Mutta vasta nyt päästään siihen, että Jaakko Laitinen yksityishenkilönä on tietysti aivan muuta ja aivan yhtä 5/5 kuin Väärän rahan laulaja Jaakko Laitinen.
Hän on vallankumouksellinen, elämän rakastaja, mielipiteissään ja tunteissaan ehdoton ihminen, luultavasti paras tuntemani ruoanlaittaja, vieraanvaraisuuden ruumiillistuma.
Soundissa oli joskus semmoinen sarja, jossa avustajat saivat kirjoittaa suosikkiartististaan otsikolla Minun tähteni. Minun tähteni olisi Jaakko Laitinen.
Minulla on paljon musiikkia tekeviä ystäviä, joiden aikaansaannoksia arvostan hirveän paljon, mutta kyllä Jaakko ja Väärä raha ovat aivan erityisessä asemassa. Tämä on siis kirjoitus Jaakosta, ja muut yhtyeen jäsenet todellakin ansaitsevat omansa, mutta samaan aikaan on toki selvää, että vaikka Väärää rahaa ei olisi olemassa ilman yhtäkään sen muusikkoa, visio on kuitenkin ennen kaikkea Jaakon.
On aikamoinen etuoikeus, jos voi seurata huikean lahjakkaan lauluntekijän uraa sen aivan varhaisimmista vaiheista asti. Keväällä 1999 istuin Rovaniemellä Karhugalleriassa varsin säännöllisesti, kun tuolloin alaikäinen Jaakko vetäisi illan ratoksi Olavi Virran Tytön metsässä tai liian huonosti tunnetun Kärki/Helismaa -helmen Rattaanpyörä, joka oli vuosien ajan mielessäni se tärkein Jaakkoon assosioituva biisi.
Sitten seurasi vuosien mittainen välivaihe, jonka aikana itse asuin Helsingissä ja Jaakko Virroilla, Oulussa, Unkarissa... oliko jokin muukin paikka, en voi muistaa. Juuri noina vuosina hän hioi oman lauluntekijyytensä peruspalikat kohdilleen. Lähinnä käännösmateriaalia esittänyt Orkestar Business Class tuntuu jälkikäteen välivaiheelta, niin kova juttu kuin se varsinkin livenä silloin olikin.
Mutta Väärä raha. Olin käsittääkseni läsnä orkesterin aivan ensimmäisellä ja epävirallisella keikalla eräissä opiskelijabileissä. Olisi varmaan pitänyt laskea noita keikkoja, koska niitä on vajaan seitsemän vuoden mittaan kertynyt kymmeniä. Mennään uskoakseni lähempänä sataa. Puhun nyt toki itse näkemistäni keikoista. Bändihän vetää niitä sellaiset 80 vuodessa.
Tämänhän piti olla kirjoitus Jaakosta, ei hänen yhtyeestään. Mutta Väärä raha on paitsi musiikkia, myös elämänasenne. Ja vaikka jokainen bändiläinen heijastelee sitä asennetta omalla tavallaan aivan 5/5 täydellisesti, niin Jaakon asennehan se on.
Kun nyt mietin Jaakon vaikutusta elämääni, niin minun on kyllä todella vaikea keksiä sellaista musiikintekijää, joka olisi aiheuttanut edes likimainkaan vastaavia onnentunteita ainakaan niin usein. On niin monia keikkoja, joilla olen tanssinut murheeni unohduksiin ja edes hetkeksi muistanut sen, että arjen ja ankeuden keskellä on välillä mahdollista kokea jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa.
Vaikka nyt Kumpulan kyläjuhlat 2012, Kääntöpöydän elojuhlat samana vuonna, Telakka itsenäisyyspäivän aattona 2013 tai H2Ö 2014.
Näistä voisi kirjoittaa loputtomiin, näistä keikoista. Tiedättekö, kuinka vaikeaa oli valita tuohon edelliseen kappaleeseen edes nuo esimerkit? Mutta vasta nyt päästään siihen, että Jaakko Laitinen yksityishenkilönä on tietysti aivan muuta ja aivan yhtä 5/5 kuin Väärän rahan laulaja Jaakko Laitinen.
Hän on vallankumouksellinen, elämän rakastaja, mielipiteissään ja tunteissaan ehdoton ihminen, luultavasti paras tuntemani ruoanlaittaja, vieraanvaraisuuden ruumiillistuma.
Soundissa oli joskus semmoinen sarja, jossa avustajat saivat kirjoittaa suosikkiartististaan otsikolla Minun tähteni. Minun tähteni olisi Jaakko Laitinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)