Tälläkin kertaa monimutkainen algoritmini ratkaisi kirjoituksen aiheeksi ihmisen, jonka olen toki tavannut livenäkin moneen kertaan, mutta jonka luokittelen ennen muuta some-tuttavuudeksi. Omituinen sattuma sikälikin, että vasta aiemmin tänään keskustelin ystäväni kanssa siitä, miten hyvä tyyppi Laura Friman on. Tämä keskustelu taas kirvoittui siitä, että toinen tuttava kysäisi, mistä tunnen Lauran.
No minähän tunnen Lauran Om'pun musavisan kautta. Myönnän, jos keksisin nämä jutut itse, saman selityksen käyttäminen joka toisella kerralla alkaisi tässä vaiheessa kai vaikuttaa epäuskottavalta. Mutta näin se vain on. Siellä tapasimme, siellä istuin jossain vaiheessa hänen joukkueensa pöytään (ellen väärässä ole, kyseessä oli tuolloinen Team Rumba) ja sitten jauhettiin jotain musanörttipaskaa.
Laura järjesti myös ns. kotivisoja, eli musavisoja hänen kotonaan, mikä on edelleen 5/5 idea. Jokainen osanottaja laati oman kysymyslistansa, ja jokainen sitten vastasi kaikkien muiden kysymyksiin, paitsi omiinsa. Kävin kaksi kertaa kotivisassa, ensimmäisen kerran Toukolassa, jossa Laura asui silloisen kumppaninsa kanssa ihan järkyttävän ihanassa rivitaloasunnossa (oliko se rivitalo? muistelisin olleen, mutta en omaa valokuvamuistia). Toukolassa! En siinä vaiheessa helsinkiläisyyttä tiennyt sellaista kaupunginosaa olevankaan. Toinen kotivisa tapahtui Käpylässä, ei sentään puutalossa, mutta yhdessä niistä melkein yhtä mahtavista olympiakylän kerrostaloista.
Muistaakseni voitin molemmat visat. Mutta merkittävämmältä tuntuvat puutarhakaupungit. Vierailuni Lauran kahdessa eri kodissa tutustuttivat minut niihin. Välissä oli monta vuotta, joiden mittaan en ajatellut asiaa, mutta nyt kun asun itse täällä naapurissa, olen muistellut noita käyntejä. Olen kuljeskellut Toukolan pientalojen liepeillä ja vetänyt henkeen täydellisen boheemin seesteisyyden aromia.
Minä päädyin siis sinne, missä Laura joskus oli. Laura päätyi Turkuun. Tällaisen lausuman voisi esittää vittuilumielessä, mutta siinä tapauksessa sen pitäisi olla jonkun muun kuin minun esittämäni, sillä itse rakastan Turkua siinä missä Lauraakin, ja olen sitä paitsi sitä mieltä, että nämä kaksi kuuluvat yhteen. Laura Friman tulee tavata H2Ö-festivaalin kaljakarsinassa lauantaina kello 19.30. Tai oikeastaan hänet pitäisi kai tavata Dynamon tanssilattialla, ja joskus vielä tapaankin, mutta toistaiseksi en ole koskaan onnistunut päätymään Dynamoon.
Lähestyn jälleen kiertoteitä sitä, minkä todella haluan sanoa, miksi tämä kirjoitus on yleensäkään olemassa. Laura Frimania on ehkä pakkokin lähestyä kiertoteitä, koskaan silmästä silmään hänestä sokaistuu. Hän on kerta kaikkiaan yksi valovoimaisimmista ja karismaattisimmista ja persoonallisimmista tuntemistani ihmisistä. Avoimuudessaan hän on eräänlainen suomalaisen journalismin Knausgård, erona vain se, että Laura on mukava ja ihana ihminen. Tänä aikana, jona melkein kenen tahansa suurin pelko on se, että omalla nimellä googlettamalla löytyy jotain olevinaan arveluttavaa aineistoa, Lauran tinkimätön rehellisyys on jotain, mitä on pakko arvostaa aivan täysillä. Se on itse asiassa pelottomuutta, ja pelottomuus taas on mittapuu, jolla minä sankareita arvotan.
torstai 17. syyskuuta 2015
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Paula Susitaival
Tämä on vaihteeksi kirjoitus ihmisestä, jota en livenä voi sanoa tuntevani, vaikka joskus olemmekin ohimennen tavanneet. Facebookin välityksellä kommunikaatiota on ollut sitten aika paljonkin. On muutamia ihmisiä, joiden rooli elämässäni on tällä tavalla mielenkiintoinen: he edustavat minulle ennen kaikkea sparrauskumppaneita ja miksei sieluntovereitakin siellä virtuaalitodellisuudessa. Kun esitetään laiskoja väitteitä siitä, miten sosiaalinen media on muka jonkinlainen antiteesi ihmisten väliselle "oikealle" kanssakäymiselle, unohdetaan aina tällaiset ihmissuhteet. Kai niitä muillakin kuin minulla on?
Aktiivisen Facebook-kanssakäymisen puitteissa voi sitä paitsi oppia tuntemaan ihmisen aivan yhtä hyvin kuin tavatessaan häntä kasvokkain. Sukulaisuuden tai läheisen ystävyyden kaltainen suhde ei ehkä tällä tavoin ole mahdollista saavuttaa, mutta minulla on suuri määrä säännöllisesti kadulla vastaan käveleviä hyvänpäiväntuttuja, jotka koen tuntevani paljon huonommin kuin Paula Susitaipaleen. Ja kääntääkseni asian taas ympäri: tapaisin toki Paulaa mielelläni joskus "livenä", esimerkiksi juomapoliittis-kansanmusiikillisen hedonismin merkeissä. Kai tähän olisi ollut runsaasti mahdollisuuksiakin, jos varautuneisuudeltani ja valmiiksi olemassa olevien skenejen välttelyltäni olisin uskaltautunut "alan geimeihin". Olen kyllä jo periaatteessa päättänyt mennä ensi vuonna Kaustisen kansanmusiikkijuhlille!
Tarkoitukseni tässä kirjoituksessa oli kuitenkin ennen muuta sanoa, että ihan Facebookinkin perusteella pidän Paula Susitaivalta aivan 5/5 -ihmisenä. Siihen on niin monia syitä, että on vaikea edes purkaa tätä hieman vaistonvaraista mielipidettä taustatekijöihinsä. Aloittaa voisi vaikka siitä, että kun ihminen on yhtä aikaa todella teräväpäinen, vilpittömän heittäytyvä ja hioutuneilla makunystyröillä varustettu, syntyy siitä perusyhdistelmä, jota on vaikea voittaa. Kun ihmisellä on esteettisen arvojohtajan tyylitaju, mieletön yleissivistys ja selvät ja suorasanaiset välit oman tunne-elämänsä kanssa, ollaan aika lähellä ihannetyyppiäni. Lisätään tuohon vielä täydellinen huumorintaju ja kiinnostus juuri oikeanlaisiin obskuriteetteihin... niin, siihen ei ole enää lisättävää.
Paitsi tietysti lapset. Facebookissani näkyy paljon lapsipäivityksiä, ja näin lapsettoman ja sellaisena toivon mukaan pysyvänkin ihmisenkin näkökulmasta todella suuri osa niistä on viihdyttäviä, koskettavia tai molempia. Parhaat lapsipäivitykset tulevat silti Paula Susitaipaleelta. Joukossa on useampia sellaisia, joita olen siteerannut baarinpöytäkeskustelun siinä vaiheessa, kun halutaan kertoa jokin todella hauska juttu. Ne ovat myös toimineet paremmin kuin useimmat vastaavat kertoelmani.
On vielä kaikenlaisia yksityiskohtia - Paulan suhde fasismia harrastelleisiin esi-isiinsä, hänen lyömätön tapansa käyttää capslockia - jotka täydentävät tätä kuvaa. Romaanihenkilöksi hän olisi liian arvaamaton ja moniulotteinen ollakseen uskottava. On tyydyttävä todellisuuteen.
Aktiivisen Facebook-kanssakäymisen puitteissa voi sitä paitsi oppia tuntemaan ihmisen aivan yhtä hyvin kuin tavatessaan häntä kasvokkain. Sukulaisuuden tai läheisen ystävyyden kaltainen suhde ei ehkä tällä tavoin ole mahdollista saavuttaa, mutta minulla on suuri määrä säännöllisesti kadulla vastaan käveleviä hyvänpäiväntuttuja, jotka koen tuntevani paljon huonommin kuin Paula Susitaipaleen. Ja kääntääkseni asian taas ympäri: tapaisin toki Paulaa mielelläni joskus "livenä", esimerkiksi juomapoliittis-kansanmusiikillisen hedonismin merkeissä. Kai tähän olisi ollut runsaasti mahdollisuuksiakin, jos varautuneisuudeltani ja valmiiksi olemassa olevien skenejen välttelyltäni olisin uskaltautunut "alan geimeihin". Olen kyllä jo periaatteessa päättänyt mennä ensi vuonna Kaustisen kansanmusiikkijuhlille!
Tarkoitukseni tässä kirjoituksessa oli kuitenkin ennen muuta sanoa, että ihan Facebookinkin perusteella pidän Paula Susitaivalta aivan 5/5 -ihmisenä. Siihen on niin monia syitä, että on vaikea edes purkaa tätä hieman vaistonvaraista mielipidettä taustatekijöihinsä. Aloittaa voisi vaikka siitä, että kun ihminen on yhtä aikaa todella teräväpäinen, vilpittömän heittäytyvä ja hioutuneilla makunystyröillä varustettu, syntyy siitä perusyhdistelmä, jota on vaikea voittaa. Kun ihmisellä on esteettisen arvojohtajan tyylitaju, mieletön yleissivistys ja selvät ja suorasanaiset välit oman tunne-elämänsä kanssa, ollaan aika lähellä ihannetyyppiäni. Lisätään tuohon vielä täydellinen huumorintaju ja kiinnostus juuri oikeanlaisiin obskuriteetteihin... niin, siihen ei ole enää lisättävää.
Paitsi tietysti lapset. Facebookissani näkyy paljon lapsipäivityksiä, ja näin lapsettoman ja sellaisena toivon mukaan pysyvänkin ihmisenkin näkökulmasta todella suuri osa niistä on viihdyttäviä, koskettavia tai molempia. Parhaat lapsipäivitykset tulevat silti Paula Susitaipaleelta. Joukossa on useampia sellaisia, joita olen siteerannut baarinpöytäkeskustelun siinä vaiheessa, kun halutaan kertoa jokin todella hauska juttu. Ne ovat myös toimineet paremmin kuin useimmat vastaavat kertoelmani.
On vielä kaikenlaisia yksityiskohtia - Paulan suhde fasismia harrastelleisiin esi-isiinsä, hänen lyömätön tapansa käyttää capslockia - jotka täydentävät tätä kuvaa. Romaanihenkilöksi hän olisi liian arvaamaton ja moniulotteinen ollakseen uskottava. On tyydyttävä todellisuuteen.
tiistai 8. syyskuuta 2015
Jari Laine
Kun ensimmäisen kerran näin Jari Laineen, ajattelin että tuossapa Brian Molkon näköinen tyyppi. Niin taisi moni muukin siihen aikaan ajatella. Tämä näköhavainto tapahtui ravintola Om'pun musavisassa, kuten niin moni muukin ensikohtaaminen.
Mutta siihenpä geneerisyydet ystävyydessäni Jarin kanssa loppuvatkin. Nimittäin olen sillä kannalla, että ihmisellä voi olla elämässään vain rajallinen määrä tosiystäviä, mutta jokainen näistä on oma tarinansa, romaanin tai elokuvan arvoinen - eikä hyvissä romaaneissa tai elokuvissa mennä genrekliseiden mukaan. Todella hyvä ystävyys on taideteos, joka kaihtaa lainalaisuuksia ja ilmeisyyksiä ja demonstroituu erikoisissa ja sattumanvaraisissa pikkuseikoissa siinä missä isoissa asioissakin.
Jari Laine on ollut erittäin tärkeä osa elämääni nyt jo kymmenkunta vuotta, ja kun mietin tämän yhteisen taipaleemme alkuaikoja, en voi olla palaamatta siihen tosiasiaan, että tuolloin koko elämänpiirini oli muuttumassa kovaa vauhtia - kaipasin uutta seuraa, etsin sitä ja onnekseni törmäsin useisiin ihmisiin, joiden seura tuntui vain käsittämättömän virkistävältä verrattuna aiempiin, nahkeaksi käyneisiin kuvioihin. Jari oli varmasti tärkein näistä uusista tuttavuuksista. Istuin jatkoilla hänen Merimiehenkadun yksiössään, jossa oli paksut mustat samettiverhot tai jotain sen tapaista. Joka tapauksessa se oli romanttinen ja pimeä goottikämppä. Jari soitti Marc Almondin Beautiful Losersin, joka on edelleen suosikkibiisejäni koskaan, hänen ansiostaan sen kuitenkin ekaa kertaa kuulin.
Pari vuotta myöhemmin muutin samaan kämppään itse ja sisustin siitä aivan eri näköisen - tai jätin sisustamatta - mutta sekin on tärkeä asia tämä kirjoituksen kannalta, silloin jos koskaan tarvitsin uutta omaa kämppää, ja kiitos Jarin, sain hyvän sellaisen todella kriittisessä elämänvaiheessa. Se on isommasta päästä palveluksia, joita ystävälle voi tehdä. Varsinkin, kun aika nopeasti osoittautui, ettei Jarin olisi edes kannattanut muuttaa Merimiehenkadulta pois. Aikanaan hän pääsi sinne sitten palaamaankin, vielä pariksi vuodeksi.
Muutin Merimiehenkadulle elokuussa 2007, ja jo siihen mennessä Jari oli tehnyt minulle niin paljon palveluksia ja vaikuttanut elämääni niin paljon, että siitä riittäisi useammankin tällaisen kirjoituksen tarpeiksi. Kaikkea sen jälkeen tapahtunutta on turha kerrata: yksittäiset hetket tai pidemmät yhteiset ekskursiot vaikkapa Rovaniemelle tai H2Ö-festareille sulautuvat osaksi tätä tarinaa.
On myös hetkiä baareissa, joskus samalla puolella tiskiä, joskus eri puolilla. Niitä vasta onkin, niitä arkisia ja silti kokonaisuutta kohti kuroutuessaan tärkeitä hetkiä. Sanoja ja hiljaisuuksia. Niistäkin ystävyys muodostuu.
Todella tärkeän ystävän melkeinpä tunnistaa siitä, että on vaikeaa tai mahdotonta tarkkaan määritellä, miksi hän on niin tärkeä. Hän vain on siinä, tuntuu perheenjäseneltä, ei vaadi mitään erityisempää, en itsekään sellaista häneltä vaadi.
Mutta Jari Laineen tapauksessa on varmaan pitkälti kyse ainakin siitä, että zen-tyyppinen rauhallisuus ja kyky hillitysti ilmaistuisin suuriin tunteisiin, sopivan urpo huumorintaju ja terävä äly, introverttius ja sosiaalinen pelisilmä, hyvä ja huono maku, Marc Almond ja Meat Loaf, kohtaavat hänessä optimaalisesti. Eihän tuollaisesta ihmisestä voi olla diggaamatta.
Silti oleellista on tämä: ensin sitä vain tuntee olevansa jonkun hahmon kanssa rauhassa ja kotonaan, vasta sitten alkaa väen väkisin hakea teoreettisia perusteita tälle kiintymykselle.
Mutta siihenpä geneerisyydet ystävyydessäni Jarin kanssa loppuvatkin. Nimittäin olen sillä kannalla, että ihmisellä voi olla elämässään vain rajallinen määrä tosiystäviä, mutta jokainen näistä on oma tarinansa, romaanin tai elokuvan arvoinen - eikä hyvissä romaaneissa tai elokuvissa mennä genrekliseiden mukaan. Todella hyvä ystävyys on taideteos, joka kaihtaa lainalaisuuksia ja ilmeisyyksiä ja demonstroituu erikoisissa ja sattumanvaraisissa pikkuseikoissa siinä missä isoissa asioissakin.
Jari Laine on ollut erittäin tärkeä osa elämääni nyt jo kymmenkunta vuotta, ja kun mietin tämän yhteisen taipaleemme alkuaikoja, en voi olla palaamatta siihen tosiasiaan, että tuolloin koko elämänpiirini oli muuttumassa kovaa vauhtia - kaipasin uutta seuraa, etsin sitä ja onnekseni törmäsin useisiin ihmisiin, joiden seura tuntui vain käsittämättömän virkistävältä verrattuna aiempiin, nahkeaksi käyneisiin kuvioihin. Jari oli varmasti tärkein näistä uusista tuttavuuksista. Istuin jatkoilla hänen Merimiehenkadun yksiössään, jossa oli paksut mustat samettiverhot tai jotain sen tapaista. Joka tapauksessa se oli romanttinen ja pimeä goottikämppä. Jari soitti Marc Almondin Beautiful Losersin, joka on edelleen suosikkibiisejäni koskaan, hänen ansiostaan sen kuitenkin ekaa kertaa kuulin.
Pari vuotta myöhemmin muutin samaan kämppään itse ja sisustin siitä aivan eri näköisen - tai jätin sisustamatta - mutta sekin on tärkeä asia tämä kirjoituksen kannalta, silloin jos koskaan tarvitsin uutta omaa kämppää, ja kiitos Jarin, sain hyvän sellaisen todella kriittisessä elämänvaiheessa. Se on isommasta päästä palveluksia, joita ystävälle voi tehdä. Varsinkin, kun aika nopeasti osoittautui, ettei Jarin olisi edes kannattanut muuttaa Merimiehenkadulta pois. Aikanaan hän pääsi sinne sitten palaamaankin, vielä pariksi vuodeksi.
Muutin Merimiehenkadulle elokuussa 2007, ja jo siihen mennessä Jari oli tehnyt minulle niin paljon palveluksia ja vaikuttanut elämääni niin paljon, että siitä riittäisi useammankin tällaisen kirjoituksen tarpeiksi. Kaikkea sen jälkeen tapahtunutta on turha kerrata: yksittäiset hetket tai pidemmät yhteiset ekskursiot vaikkapa Rovaniemelle tai H2Ö-festareille sulautuvat osaksi tätä tarinaa.
On myös hetkiä baareissa, joskus samalla puolella tiskiä, joskus eri puolilla. Niitä vasta onkin, niitä arkisia ja silti kokonaisuutta kohti kuroutuessaan tärkeitä hetkiä. Sanoja ja hiljaisuuksia. Niistäkin ystävyys muodostuu.
Todella tärkeän ystävän melkeinpä tunnistaa siitä, että on vaikeaa tai mahdotonta tarkkaan määritellä, miksi hän on niin tärkeä. Hän vain on siinä, tuntuu perheenjäseneltä, ei vaadi mitään erityisempää, en itsekään sellaista häneltä vaadi.
Mutta Jari Laineen tapauksessa on varmaan pitkälti kyse ainakin siitä, että zen-tyyppinen rauhallisuus ja kyky hillitysti ilmaistuisin suuriin tunteisiin, sopivan urpo huumorintaju ja terävä äly, introverttius ja sosiaalinen pelisilmä, hyvä ja huono maku, Marc Almond ja Meat Loaf, kohtaavat hänessä optimaalisesti. Eihän tuollaisesta ihmisestä voi olla diggaamatta.
Silti oleellista on tämä: ensin sitä vain tuntee olevansa jonkun hahmon kanssa rauhassa ja kotonaan, vasta sitten alkaa väen väkisin hakea teoreettisia perusteita tälle kiintymykselle.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Kimmo Vanhatalo
Kimmo Vanhatalo on yksi niistä ihmisistä, joihin tutustuin vetäessäni ravintola Om'pun musavisaa. Popstars 3 -joukkue hallitsi visaa parhaimmillaan suvereenisti, ja pitihän sellaisia tietäjiä mennä jututtamaan. Ylipäätään tutustuin tuon visan ansiosta vuosina 2005-2006 lyhyessä ajassa järkyttävään määrään ihmisiä, joista on tullut pysyviä ystäviä. Eivät kaikki heistä olleet musanörttejä, vaikka visassa kävivätkin. Mutta Kimmo kyllä on, ja pelkästään positiivisessa mielessä.
Kimmo tai minä emme kumpikaan olleet "musajournalisteja" tutustuessamme, mutta jonkinlainen palo siihen suuntaan oli molemmissa varmasti jo tuolloin. Kimmo Vanhatalo on nimittäin ihminen, joka pystyy puhumaan musiikista loputtomasti, mutta monesta muusta poiketen sen kuunteleminen käy viihteestä. Hänellä ja veljellään Antilla on erikoinen kyky heittää obskuuria musaläppää niin elävästi, sanavalmiisti ja huumorintajuisesti, että sitä jää vain kuuntelemaan kuin keskimääräistä huomattavasti parempaa sketsiohjelmaa. Jos maailmassa olisi tilausta musanörttien talk show'lle - eräänlaiselle indiemaailman Conan O'Brienille - laittaisin koska tahansa Kimmon ja Antin sitä isännöimään.
Joka tapauksessa pidätellyt musiikista kirjoittamiseen liittyvät ambitiot eskaloituivat vuoden 2008 alkuun mennessä siihen pisteeseen, että Kimmo ja minä päätimme perustaa Kuusi-nimisen musiikkiaiheisen verkkosivuston. Oli siinä periaatteessa mukana muitakin, mutta käytännössä me kirjoitimme valtaosan jutuista, ja Kimmo nykymodernia atk:ta paremmin ymmärtävänä ihmisenä teki suurimman työn sivuston ylläpitäjänä. Tuota ennen olin itse kirjoittanut kirja-arvosteluja ja jotain blogijuttuja, ja pian Kuusen aloittamisen jälkeen päädyin Nyt-liitteen avustajaksi, mutta kunnollisia musiikkijuttuja kirjoitin ensimmäistä kertaa juuri Kuuseen. Senkin takia tämä kaksi vuotta kestänyt projekti tuntuu tärkeältä.
Mutta siinä missä itse Kuusen aikoina vasta kokeilin, millainen musiikkikirjoittaja voisin tai haluaisin olla, Kimmolla oli paketti kasassa heti kättelyssä. Jos Kuusi toimi, se toimi juuri tyyliemme erilaisuuden ansiosta. Minun lyhytjänteisyyttäni kontrastoi Kimmon viitseliäisyys kirjoittaa pitkiä ja asiantuntevia juttuja, joissa ei ollut hiventäkään postimerkkeilyä tai faktojen luettelointia, vaan aina pointti ja näkökulma. Tällaisissa hän on yksi parhaista. Musiikista voi kirjoittaa älykkäästi ja kiinnostavasti monella tapaa, mutta "nettiaikakausi" painottaa usein lyhyiden pistohyökkäysten tekijöitä. Se on sääli, koska juuri nettiin mahtuu perusteellisempiakin tekstejä. Onneksi Kimmo on viime vuosina voinut julkaista helvetin hyviä sellaisia mm. Nuorgamissa ja Rumbassa (paperilehdessäkin).
Ja vaikka klikkejä keräävät lyttäykset eivät ole ensimmäinen asia, mikä Kimmo Vanhatalosta tulee mieleen, halutessaan hän on yksi parhaimmista silläkin alalla. Arvostelu Lou Reedin ja Metallican Lulusta on varmaankin Nuorgamin historian eeppisin tylytys. Sitä lukee kuin klassikkonovellia, jossa on vääjäämätön ja heti alusta selväksi tuleva onneton loppu.
Mutta eipä typistetä Kimmo Vanhataloa pelkästään musajournalistiksi. Kysehän on monella alalla toimivasta ihmisestä, jonka vahvuudet ylittävät teorian ja käytännön ylittämättömänä pidetyn raja--aidan vaivatta. Osallisuus vaikkapa massiivisten kirpputorien järjestämiseen vaatii vahvuuksia, joita keskimääräiseltä kellarikirjoittelijalta ei löydy.
Kenties tärkeimmältä tuntuu silti, että Kimmo on yksi parhaista seurahenkilöistä. Hänen kanssaan en muista olleen tylsää. Vaikka Kimmo on kaikissa tekemisissään suoraselkäisesti tosissaan ja on isoimmissakin asiakysymyksissä yleensä sieltä kärkipäästä älykkäiden näkemysten esittäjiä, on päällimmäinen mielikuvani hänestä kuitenkin vilpitön, jostain syvältä sisäelimistä tai niin sanotusta sielusta kumpuava nauru, jolle ei loppua tule.
Kimmo tai minä emme kumpikaan olleet "musajournalisteja" tutustuessamme, mutta jonkinlainen palo siihen suuntaan oli molemmissa varmasti jo tuolloin. Kimmo Vanhatalo on nimittäin ihminen, joka pystyy puhumaan musiikista loputtomasti, mutta monesta muusta poiketen sen kuunteleminen käy viihteestä. Hänellä ja veljellään Antilla on erikoinen kyky heittää obskuuria musaläppää niin elävästi, sanavalmiisti ja huumorintajuisesti, että sitä jää vain kuuntelemaan kuin keskimääräistä huomattavasti parempaa sketsiohjelmaa. Jos maailmassa olisi tilausta musanörttien talk show'lle - eräänlaiselle indiemaailman Conan O'Brienille - laittaisin koska tahansa Kimmon ja Antin sitä isännöimään.
Joka tapauksessa pidätellyt musiikista kirjoittamiseen liittyvät ambitiot eskaloituivat vuoden 2008 alkuun mennessä siihen pisteeseen, että Kimmo ja minä päätimme perustaa Kuusi-nimisen musiikkiaiheisen verkkosivuston. Oli siinä periaatteessa mukana muitakin, mutta käytännössä me kirjoitimme valtaosan jutuista, ja Kimmo nykymodernia atk:ta paremmin ymmärtävänä ihmisenä teki suurimman työn sivuston ylläpitäjänä. Tuota ennen olin itse kirjoittanut kirja-arvosteluja ja jotain blogijuttuja, ja pian Kuusen aloittamisen jälkeen päädyin Nyt-liitteen avustajaksi, mutta kunnollisia musiikkijuttuja kirjoitin ensimmäistä kertaa juuri Kuuseen. Senkin takia tämä kaksi vuotta kestänyt projekti tuntuu tärkeältä.
Mutta siinä missä itse Kuusen aikoina vasta kokeilin, millainen musiikkikirjoittaja voisin tai haluaisin olla, Kimmolla oli paketti kasassa heti kättelyssä. Jos Kuusi toimi, se toimi juuri tyyliemme erilaisuuden ansiosta. Minun lyhytjänteisyyttäni kontrastoi Kimmon viitseliäisyys kirjoittaa pitkiä ja asiantuntevia juttuja, joissa ei ollut hiventäkään postimerkkeilyä tai faktojen luettelointia, vaan aina pointti ja näkökulma. Tällaisissa hän on yksi parhaista. Musiikista voi kirjoittaa älykkäästi ja kiinnostavasti monella tapaa, mutta "nettiaikakausi" painottaa usein lyhyiden pistohyökkäysten tekijöitä. Se on sääli, koska juuri nettiin mahtuu perusteellisempiakin tekstejä. Onneksi Kimmo on viime vuosina voinut julkaista helvetin hyviä sellaisia mm. Nuorgamissa ja Rumbassa (paperilehdessäkin).
Ja vaikka klikkejä keräävät lyttäykset eivät ole ensimmäinen asia, mikä Kimmo Vanhatalosta tulee mieleen, halutessaan hän on yksi parhaimmista silläkin alalla. Arvostelu Lou Reedin ja Metallican Lulusta on varmaankin Nuorgamin historian eeppisin tylytys. Sitä lukee kuin klassikkonovellia, jossa on vääjäämätön ja heti alusta selväksi tuleva onneton loppu.
Mutta eipä typistetä Kimmo Vanhataloa pelkästään musajournalistiksi. Kysehän on monella alalla toimivasta ihmisestä, jonka vahvuudet ylittävät teorian ja käytännön ylittämättömänä pidetyn raja--aidan vaivatta. Osallisuus vaikkapa massiivisten kirpputorien järjestämiseen vaatii vahvuuksia, joita keskimääräiseltä kellarikirjoittelijalta ei löydy.
Kenties tärkeimmältä tuntuu silti, että Kimmo on yksi parhaista seurahenkilöistä. Hänen kanssaan en muista olleen tylsää. Vaikka Kimmo on kaikissa tekemisissään suoraselkäisesti tosissaan ja on isoimmissakin asiakysymyksissä yleensä sieltä kärkipäästä älykkäiden näkemysten esittäjiä, on päällimmäinen mielikuvani hänestä kuitenkin vilpitön, jostain syvältä sisäelimistä tai niin sanotusta sielusta kumpuava nauru, jolle ei loppua tule.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)