tiistai 28. huhtikuuta 2015

Heini Peltonen

Ensimmäistä kertaa pääsen kirjoittamaan tässä blogissa suvusta, kun monimutkainen algoritmini valikoi aiheeksi rakkaan siskoni Heinin. Heini todella on aivan erityinen ihminen elämässäni jo siksikin, että nuorimmman sisarukseni elämänkulkua olen voinut seurata ihan sieltä syntymästä asti, lähietäisyydeltä. No, tietysti pikkuveljienikin, mutta Heinin syntyessä olin itsekin jo viidentoista, joten tavallaan kiinnitin alusta asti häneen sellaista olevinaan aikuisempaa huomiota.

Heinillä on sisarussarjassamme tietty erityismerkitys, joka ei oikeastaan lainkaan liity siihen, että hän olisi "siskopuoli", koska sellaisia sanoja minun sanavarastooni ei mahdu. Neljän veljeksen jälkeen syntyvällä tytöllä olisi tuollainen erityisasema muutenkin, mutta kun tietää, että äitimme oli aina toivonut tyttöä - ja kun Heini sitten vielä syntyi naistenpäivänä - korostuu se entisestään.

Kun muutin itse Helsinkiin, Heini oli vain viisivuotias. Minulla on kyllä hänestä jo sitä edeltävältä ajalta joitakin hauskoja muistoja: hän ei liene ollut kolmea vanhempi, kun istuttiin television ääressä, ja siellä mainostettiin Celine Dionin uutta levyä jollain sellaisella iskulauseella kuin "syksyn kovin levy". Heini tähän toteamaan, että "Nikolla varmaan on toi".

Tai se hetki niin ikään television ääressä, kun katsottiin Anna ystävämme -tv-sarjan uusintaa, muistaakseni ihan viimeistä jaksoa, jossa Anna ja Gilbert ovat romanttisissa tunnelmissa jollain romanttisella sillalla, ja Heini - tuolloin ehkä jo neljän ikäinen - kommentoi jahkailevaa kohtausta hyvin kärsimättömästi: "Koska nuo pussaa?"

Kun muutin Helsinkiin, ainoa ihminen, jonka valokuvan otin lompakkoon säilytettäväksi, oli Heini. Mutta en ottanut vain yhtä kuvaa, vaan jokaisen syntymäpäiväkuvan vuoden ikäisestä siihen asti. Ajattelin, että niin nopeasti kasvavan ihmisen kasvamisessa ei pysy kärryillä, ellei tällaisia kuvia voi aina halutessaan katsella konkreettisena osoituksena siitä kasvamisesta.

No, minä asuin Helsingissä, Heini Rovaniemellä, mutta tietysti tapasin häntä säännöllisesti siellä käydessäni. Olen varmaan piinaksi asti kysellyt häneltä peruskouluiässä hänen kulloisistakin pop-suosikeistaan, koska on vain ollut niin kiinnostavaa saada ensi käden tietoa hänen ikäistensä makumieltymyksistä. On ollut Tiktakia, Maija Vilkkumaata, Justin Bieberiä.

Perheemme perinteisissä levyraadeissa Heini saattoi joskus ala-asteikäisenä kokea itsensä ulkopuoliseksi, mutta ei aina kuitenkaan. Soitin tuoreeltaan Killersin Mr Brightsiden, mutta se oli kymmenvuotiaalle Heinille jo tuttu kappale. Hänen arvostelunsa kuului, muistaakseni aika sanatarkasti: "Ihana laulu, ihana poika, kymmenen pistettä".

Mutta mitäs sitä muistelemaan vain nyt jo aikuisen ihmisen lapsuutta. Toki oli eräänlainen ajan kulumisen merkki, että nuorinkin sisarukseni elää jo itsenäistä elämäänsä, mutta näin on päässyt käymään, ja hyvä niin. Heini opiskelee maailman ehkä tärkeintä alaa, hoitoalaa, ymmärtääkseni pitää kovasti alavalinnastaan ja on kaikin puolin terävä nuori ihminen, joka tuskin tulee elämässään kenenkään varjoon jäämään.

Perhepiirissään hän on aina ollut se nuorin, joten on aika ilmeistä, että tietty humoristinen tuskastuneisuus on välillä leimannut hänen suhtautumistaan niin isoveljiin kuin vanhempiin kotijoukkoihinkin. Heinin elämänasennetta voisikin luonnehtia lempeäksi sarkasmiksi. Hän on empaattinen, mutta ei vietävissä. Kerta kaikkiaan mahtava tyyppi.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Emmi Nieminen

Joudun viittaamaan tässä blogissa aika usein musavisaan, jota pidin ravintola Om'pussa vuosina 2001-2007. Myös Emmi Nieminen on niitä ihmisiä, jotka olen tavannut tuon visan yhteydessä. Hän osallistui visaan joukkueessa nimeltä Idän Kissat. Ja nimenomaan itä ja kissat ovatkin kaksi aivan keskeisen tärkeää Emmi Niemiseen liittyvää asiaa.

Vuosina 2007-2008 monen ihmisen elämässä tapahtui paljon kaikenlaisia muutoksia, joihin en tässä sen tarkemmin mene. Riittää, kun sanon, että noiden vaiheiden mittaan Emmi Niemisestä tuli eräs elämäni tärkeimpiä ja rakkaimpia ihmisiä, voisi jopa sanoa: henkiystävä, sellainen joita yhden ihmisen taipaleelle ei montaa osu.

Joitakin asioita, jotka voin sanoa Emmistä: Hänen seurassaan on helpompi olla hiljaa kuin juuri kenenkään muun. Hänen rakkautensa Kasperiin, Katlaan, Rommirusinaan ja muihin vuosien varrella hänen elämässään vaikuttaneisiin kissoihin on saanut minut ymmärtämään ihan konkreettisesti, kuinka paljon ihminen todella voi rakastaa eläintä, nimenomaan eläintä yksilönä ja persoonana.

Eikä syvää kiintymystäni Emmiin ainakaan vähennä se, että hän on myös niitä ihmisiä, joiden kanssa voin puhua suomalaisesta kaunokirjallisuudesta ja vasemmistolaisesta politiikasta intohimoisesti ja samanmielisesti.

Emmi Nieminen on kaunis sielu ja kaunis ihminen, yksi elämääni kaikkein eniten vaikuttaneista ja elämänlaatuani kaikkein eniten kohentaneista henkilöistä. Olen hänelle kiitollisuudenvelassa hyvin monesta hetkestä ja ihan pelkästään hänen läsnäolostaan.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Heidi Väkevä

On aidosti ihanaa päästä kirjoittamaan tässä blogissa Heidi Väkevästä. Hän on sentään terävimpiä tässä elämässä tapaamiani ihmisiä. Joskus syksyllä 2004 olin vuokratyöläisenä Lauttasaaren Alepassa, jossa Heidi oli silloin vakkarina. Mainitsin olevani menossa kirjamessuille ja sanoin jotain Jari Tervosta. Heidi veti hölmön ilmeen naamalleen ja larppasi "Jari-poika-tervoa" puhumassa "Myyrä-romaanistaan".

Tuommoiseen ihmiseenhän sitä ihastuu saman tien.

Myöhemmin tiemme kohtasivat oudoissa olosuhteissa, eikä kai ole liioittelua väittää, että seurustelimmekin jonkin aikaa. On aika harmillista, että se tapahtui hieman haasteellisessa vaiheessa meidän kummankin elämää. Onnekasta kuitenkin on, että näistä haasteista selvittiin siihen hyvään ystävyyteen, joka välillämme nykyään vallitsee.

Heidi Väkevä on nimittäin eräs älykkäimmistä ja ihanimmista tuntemistani ihmisistä. Syntyperäinen pohjoishelsinkiläinen, jossa on iso geneettinen annos Karjalaa. Häslääjä, joka lukee parempia kirjoja kuin professorisi. Vannoutunut maunulalainen ja tuon kaupunginosan tärkein vegaani, Antti Nylénin tullessa hyvänä kakkosena.

Vihainen, vimmainen ja upea Heidi Väkevä edustaa minulle jotain semmoista, jonka perään haikailen usein. Kaikki hänen kanssaan viettämäni hetket ovat olleet tärkeitä hetkiä.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kati Ahokas

Punatukkainen Kati! Elämä ei olisi yhtä täydellistä ilman Kati Ahokasta: Dingon, jänis- ja koiraeläinten ja Myllypuron suurta rakastajaa. Eleganttia daamia, joka on koulutettu autonasentaja. Väitän maailman ja maamme kaipaavan juuri Katin kaltaisia ihmisiä. Jotkut tekevät sitä, mihin stereotyypit kannustavat - Kati tekee sitä mitä haluaa ja osaa vaikka mitä.

Vaikka Kati on Jämsästä kotoisin, yhdistyy hän mielessäni aina Myllypuroon, jossa on asunut ties kuinka kauan. Minäkin olen asunut siellä, mutta vain neljä kuukautta. Mutta Kati hankkiutui korkeimpien kerrostalojen ylimpiin kerroksiin ja voi niistä katsella koko kaunista kaupunkiamme. Hänellä on parveke, jolla vieraillessani tunnen lievää kauhua ja epävarmuutta siitä, haluanko hypätä vai en. Se parveke on helsinkiläisen Näsinneula. Kun seisoskelin siellä kesällä 2012, tehtyäni päiväreissun Ruisrockiin Pulpin keikalle, tunsin oloni aidosti epästabiiliksi - muistelin Jarvis Cockerinkin hankkiutuneen vaikeuksiin hyppäilemällä parvekkeilta.

Mutta Katin parveke on sen verran korkealla, että sieltä hyppäävän ihmisen nekrologi ehtii valmistua ennen alastuloa. Pidin kaiteesta kiinni ja luotin siihen, että Dingoa soitettaisiin. Sitä soitettiin.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Esa Mattila

Rakas ystäväni Esa Mattila on varmasti yksi vanhimmista tuttavuuksista, joita tulen tässä blogissa käsittelemään. Alun perin hän oli sallalainen virtuaaliystävä ajalta ennen internetiä, muutti sitten ratkaisevan hetken ajaksi Rovaniemelle ja muuttui liveystäväksi, on myöhempinä vuosina seilannut pitkin eteläisempiä paikkakuntia, ilmaantunut näkökenttääni milloin useammin, milloin harvemmin, mutta aina yhtä toivottuna vieraana.

Minulle, rovaniemeläiselle, Esan osa on monessa mielessä ollut edustaa todellista lappilaisuutta, halusi hän eli ei. Poromiehen poikana ja kasvuolosuhteidensa vääjäämättömänä seurauksena hänessä on aina ollut jotain sellaista tinkimättömyyttä ja "suoraselkäisyyttä", jota olen itse halunnut ihannoida ja toisintaa, monesti ihan asiasta tehden. Esalle kyse tuskin on ollut mistään sen erityisemmästä, ihan normaalista sallalaisesta elämännäkemyksestä vain. Salla ei vaikuta koskaan olleen mikään mussuttajien kultapääkaupunki.

On kuitenkin muistettava, että Esa Mattila on ollut sallalaiseksi nuoreksi erinomaisen vaihtoehtoinen nuori. Hänen harrastuksensa erikoisempien musiikin muotojen parissa eivät ole koskaan tunteneet mitään tyypillisiä genrerajoja. Jo silloin, kun minä asuin Rovaniemellä ja Esa Sallassa, valisti hän minua yhtä hyvin Radiopuhelimien, Mercyful Faten, Bad Religionin kuin kokeellisemman konemusiikinkin suhteen. C-kasetteja kulkeutui Sallasta Rovaniemelle. Kuuntelin niitä vaikuttuneena.

On monen monta hurjiin nuoruusvuosiimme liittyvää anekdoottia, jotka voisin tähän kirjata. Suosikkini - vaikkei se ehkä tarinana olekaan kovin kummoinen - liittyy kuitenkin siihen yöhön syksyllä 2000, kun istuimme baarien sulkeutumisen jälkeen Esan ja Antti Örnin kanssa Rovaniemen hautausmaalla sankarihautojen muistomerkillä juomassa viinaa, kunnes se loppui. Se oli oudosti valaistu se muistomerkki, ja yö oli kylmä. Mitään järkeä toiminnassa ei ollut, mutta näiden kahden ihmisen kanssa se tuntui ilmeiseltä ratkaisulta.

Sittemmin Esa on asunut niin monessa eri paikassa, etten muistakaan - Virroilla, Kuopiossa, Helsingissä moneen eri otteeseen, Irlannissa, Kokkolassa... Hän on löytänyt ammatin ymmärtääkseni erittäin pätevänä äänimiehenä, ja luulen, että hänessä on jonkin verran kliseis-vertauskuvallista kulkuria. Useinkaan en ole edes pysynyt kärryillä siitä, missä hän milloinkin vaikuttaa.

Mutta varsin säännöllisesti häneen kuitenkin törmään, sattumalta tai suunnitellen, ja saan aina todeta, että Esan vähäeleinen huumorintaju, terve haastamisen halu ja kiivas, itsestäänselvää lässytystä karttava äly ovat ennallaan aivan samoin kuin hänen pohjimmiltaan superempaattinen elämänotteensa. Minusta tuntuu siltä, että tarvitsen nimenomaan Esa Mattilan kaltaisia ihmisiä ympärilleni jaksaakseni sekä ajatella että ottaa rennosti.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Jussi Kosunen

Jussi Kosunen on vaikea aihe tällaiselle kirjoitukselle, sillä monissa elämänvalinnoissaan hän tuntuu onnistuneesti pakenevan sanoja. Hän on nuorallatanssija korkeuksissa, joihin en itse osaisi kiivetä. Hän on vääjäämättä todellinen, mutta välillä häntä on vaikea uskoa sellaiseksi.

Historiasta tuntemistani henkilöistä Jussi rinnastuu heittämällä ensimmäisenä Olavi Paavolaiseen, jota on luonnehdittu "loistavaksi" - joka säteili lähimpiensä silmät karrelle, paloi kirkkaalla liekillä ja jätti kauniin mutta ristiriitaisen muiston, säkenöivän legendan.

Jussi Kosunen on suurin tuntemani dandy, merkittävä alkoholijuomien asiantuntija, kärkipäässä tunnetuista Broder Daniel -faneista; hän on myös vilpitön romantikko ja päiväunien näkijä, sosialisti ja hyvien asioiden kannattaja, nähdäkseni uskollinen vain omille häilyville johtotähdilleen, mikä on itsessään arvokasta.

Elämä olisi liian proosallista ilman Jussi Kosusen kaltaisia ihmisiä.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Mirva Nikunen

En muista, milloin olen Mirva Nikusen ensimmäisen kerran tavannut, mutta ratkaisevan tärkeä henkilö elämässäni hänestä tuli muutamia vuosia sitten, kun hän alkoi seurustella pitkäaikaisen rakkaan ystäväni kanssa. Joskushan "kavereiden uudet kumppanit" jäävät eräänlaisiksi kohteliaisuustutuiksi, mutta joskus niistä tulee henkiystäviä ja todella tärkeitä ihmisiä. Mirva Nikusesta on näiden viime vuosien aikana tullut minulle sellainen.

Mirva Nikusen seura tuntuu minusta eräänlaiselta lämpimässä ja ymmärtäväisessä aikuisen kyynisyyden meressä uimiselta. Mirva on aidosti empaattinen ja rakastava ihminen, mutta hänen vähäeleisessä ja välillä sarkastisessa (jos kohta myös itseironisessa) tavassa ilmaista rakkautensa ihmisiin ja elämään on jotain, joka vain tuntuu minusta kotoisalta. Elämää ja läheisiään voi syleillä olematta aina pakotettu hymy huulilla! Heikompina hetkinä en useinkaan kaipaa pirteitä piristäjiä, vaan juurikin Mirva Nikusen vinoa hymyä ja maalinsa löytäviä lausuntoja meidän ikäistemme ja kaltaistemme ihmisten elämästä.

Kuitenkin Mirva eroaa minusta siinä tärkeässä suhteessa, että hän on sydämeltään maailmanmatkaaja ja surffailee koskia Malesiassa samaan aikaan, kun minä googletan Wikipedia-artikkeleita samaisista koskista. Hän yksinkertaisesti tekee monia asioita, joita en koskaan uskaltaisi itse tehdä. Mutta hän ei ole tyyppiä, joka kerskuisi maailmanmatkoillaan, vaikka on harjoittanut niitä enemmän kuin juuri kukaan läheinen ystäväni. Hän pyytää anteeksi, että on laittanut Facebookiin mukamas liikaa kuvia jostakin paikasta, jossa en koskaan tule itse käymään.

On luvallista ja sallittua toimia toisinkin, mutta Mirva Nikunen toimii ja ajattelee näin, ja se on tärkeä syy siihen, että pidän hänestä niin paljon.

Onhan meillä kohtalonyhteyskin. En usko horoskooppeihin, mutta sama syntymäpäivä tarkoittaa melkoisella varmuudella yhteisiä juhlia tulevaisuudessakin. En valita.