Jenni Nikinmaa

Minun mielestäni Pelle Miljoonan paras biisi on Koska sydän sanoi niin. Siinä Pelle luettelee monia asioita, jotka hän on tehnyt siksi, että sydän sanoi niin.

Ne ovat aika kliseisiä asioita, mutta kun Pelle laulaa niistä, hänen tietää olevan tosissaan. Ei hän laula kliseistä siksi, ettei ole keksinyt mitään omaperäisempääkään. Hän laulaa niistä siksi, että hänen sydämensä on käskenyt hänen tehdä nämä laulussa mainitut asiat: juosta läpi kiirastulen, rakastella kanssa myrskytuulen, sukeltaa kiehuvaan veteen, hukkua rakkauden valtamereen.

Kaikista ystävistäni Jenni Nikinmaa on se ihminen, josta tuo upea biisi kertoo. Jenni tuntee jokaisen tunteensa ääripisteeseen tai valomerkkiin asti. Hän kirjoittaa niistä runoja, jotka ovat facebook-päivityksiä tai facebook-päivityksiä, jotka ovat runoja. Jenni ei pelkää. Hän kiipeää seinille kuin ne olisivat vuoria. Luulen, että halutessaan hän kiipeäisi vuorille kuin ne olisivat Facebook-seiniä.

Mihin tahansa Jenni loistettaan suo, siellä syttyy pieniä tulipaloja, lupauksia tulevaisuudesta, jossa todellista intohimoa arvostetaan sen ansaitsemassa määrin. Sitä kai kutsutaan valovoimaksi.

Vielä yksi asia. Olen kuullut Queen-yhtyeen kappaleen Bohemian Rhapsody aivan liian monta kertaa, enkä ole koskaan pitänyt mahdollisena, että nauttisin sen karaoketulkinnasta. Tämä ennen kuin todistin Jennin Pub Petessä esittämää tulkintaa. Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon puhkikulutetusta, typeräksi meemiksi muuttuneesta teoksesta voi saada irti, jos sen esittää joku, joka ainakin sillä hetkellä uskoo siihen.

Johannes Susitaival

Johannes Susitaival on ehdottoman palkitseva aihe tällaiselle blogikirjoitukselle. Hänen kanssaan olen kokenut monia sellaisia hetkiä, jotka ovat mahdollisia vain todellisen eksentrikon kanssa. Lähdetään vaikka siitä syyskuisesta alkuillasta, jolloin istuimme Lahdenväylän ja Pihlajamäentien risteyksen yli katsovalla kalliolla juomassa olutta. Sinne kiipeäminen oli hieman haasteellista ja täysin tarkoituksetonta, mutta jos sellaisen kallion bussin ikkunasta näkee, niin kai se on valloitettava.

Olisi vaikea olla Johannes Susitaipaleen ystävä, ellei hyväksyisi kahta ajatusta: 1) Millään ei lopulta ole mitään merkitystä 2) Millä tahansa voi olla vaikka kuinka paljon merkitystä.

Nämä ajatuskulut eivät itselleni ole mikään ongelma, ja siksi kai seikkailenkin Johanneksen kanssa mielelläni.

Tottakai Johannes on se ihminen, jota pitää jatkoilla käskeä olemaan hiljempaa. Hän on välillä äänekäs parodia itsestään, mutta tämä ei ole ongelma, koska hän tietää sen kyllä itsekin. Hän on harvinaisella tavalla sinut oman komediallisuutensa kanssa. Mitä järkeä on nauraa ihmiselle, joka osaa nauraa itselleen?

Tottakai Johannes diggaa loputtomiin kaikenlaisista Coldplayn, U2:n ja Metallican kaltaisista huonoista hirviöbändeistä, mutta on aika vaikea käydä tyylipoliisisotaa sellaisen ihmisen kanssa, joka tiedostaa täysin makumieltymystensä banaaliuden - ollen samalla kuitenkin kaikessa vilpitön. 

Johannes Susitaival on häseltäjä, sarjakuvahahmo ja oikeasti asioita aikaan saava ihminen. En ole aina hänen taiteellisista näkemyksistään samaa mieltä, mutta ainakin hänellä on niitä, ja hän vieläpä toteuttaa niitä. Poliittinen nihilisti, joka tuntuu usein vastustavan kaikkia ideaaleja, mutta elää silti aika tärkeän ja ison ideaalin mukaan: ihmisen on oltava mistään tinkimättä oma itsensä. Ristiriitojen mies. Viime kädessä yksi suurimpia tuntemiani persoonallisuuksia. Ei vähiten siksi, että on täysin rehellinen. Minkäänlaista falskiutta tai esittämistä en ole Johannes Susitaipaleessa huomannut koskaan.

Jaakko Laitinen

Miten kirjoitetaan ihmisestä, joka on samaan aikaan hyvä ystävä ja elämääni aivan käsittämättömässä määrin rikastuttaneen musiikin tekijä? Sattumalta kirjoitan tätäkin tekstiä Väärä raha -paita päällä. Viime päivät olen liikkunut katukuvassa syystakissani, jota koristaa Väärä raha -pinssi. Harmillista kyllä, olen hukannut Väärä raha -kangaskassini, mutta tänään käyttämäni kassi oli kyllä yhtyeen haitaristilta Roinarilta kirjanpalautuksen yhteydessä saatu.

Minulla on paljon musiikkia tekeviä ystäviä, joiden aikaansaannoksia arvostan hirveän paljon, mutta kyllä Jaakko ja Väärä raha ovat aivan erityisessä asemassa. Tämä on siis kirjoitus Jaakosta, ja muut yhtyeen jäsenet todellakin ansaitsevat omansa, mutta samaan aikaan on toki selvää, että vaikka Väärää rahaa ei olisi olemassa ilman yhtäkään sen muusikkoa, visio on kuitenkin ennen kaikkea Jaakon.

On aikamoinen etuoikeus, jos voi seurata huikean lahjakkaan lauluntekijän uraa sen aivan varhaisimmista vaiheista asti. Keväällä 1999 istuin Rovaniemellä Karhugalleriassa varsin säännöllisesti, kun tuolloin alaikäinen Jaakko vetäisi illan ratoksi Olavi Virran Tytön metsässä tai liian huonosti tunnetun Kärki/Helismaa -helmen Rattaanpyörä, joka oli vuosien ajan mielessäni se tärkein Jaakkoon assosioituva biisi.

Sitten seurasi vuosien mittainen välivaihe, jonka aikana itse asuin Helsingissä ja Jaakko Virroilla, Oulussa, Unkarissa... oliko jokin muukin paikka, en voi muistaa. Juuri noina vuosina hän hioi oman lauluntekijyytensä peruspalikat kohdilleen. Lähinnä käännösmateriaalia esittänyt Orkestar Business Class tuntuu jälkikäteen välivaiheelta, niin kova juttu kuin se varsinkin livenä silloin olikin.

Mutta Väärä raha. Olin käsittääkseni läsnä orkesterin aivan ensimmäisellä ja epävirallisella keikalla eräissä opiskelijabileissä. Olisi varmaan pitänyt laskea noita keikkoja, koska niitä on vajaan seitsemän vuoden mittaan kertynyt kymmeniä. Mennään uskoakseni lähempänä sataa. Puhun nyt toki itse näkemistäni keikoista. Bändihän vetää niitä sellaiset 80 vuodessa.

Tämänhän piti olla kirjoitus Jaakosta, ei hänen yhtyeestään. Mutta Väärä raha on paitsi musiikkia, myös elämänasenne. Ja vaikka jokainen bändiläinen heijastelee sitä asennetta omalla tavallaan aivan 5/5 täydellisesti, niin Jaakon asennehan se on. 

Kun nyt mietin Jaakon vaikutusta elämääni, niin minun on kyllä todella vaikea keksiä sellaista musiikintekijää, joka olisi aiheuttanut edes likimainkaan vastaavia onnentunteita ainakaan niin usein. On niin monia keikkoja, joilla olen tanssinut murheeni unohduksiin ja edes hetkeksi muistanut sen, että arjen ja ankeuden keskellä on välillä mahdollista kokea jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Vaikka nyt Kumpulan kyläjuhlat 2012, Kääntöpöydän elojuhlat samana vuonna, Telakka itsenäisyyspäivän aattona 2013 tai H2Ö 2014.

Näistä voisi kirjoittaa loputtomiin, näistä keikoista. Tiedättekö, kuinka vaikeaa oli valita tuohon edelliseen kappaleeseen edes nuo esimerkit? Mutta vasta nyt päästään siihen, että Jaakko Laitinen yksityishenkilönä on tietysti aivan muuta ja aivan yhtä 5/5 kuin Väärän rahan laulaja Jaakko Laitinen.

Hän on vallankumouksellinen, elämän rakastaja, mielipiteissään ja tunteissaan ehdoton ihminen, luultavasti paras tuntemani ruoanlaittaja, vieraanvaraisuuden ruumiillistuma.

Soundissa oli joskus semmoinen sarja, jossa avustajat saivat kirjoittaa suosikkiartististaan otsikolla Minun tähteni. Minun tähteni olisi Jaakko Laitinen.

Laura Friman

Tälläkin kertaa monimutkainen algoritmini ratkaisi kirjoituksen aiheeksi ihmisen, jonka olen toki tavannut livenäkin moneen kertaan, mutta jonka luokittelen ennen muuta some-tuttavuudeksi. Omituinen sattuma sikälikin, että vasta aiemmin tänään keskustelin ystäväni kanssa siitä, miten hyvä tyyppi Laura Friman on. Tämä keskustelu taas kirvoittui siitä, että toinen tuttava kysäisi, mistä tunnen Lauran.

No minähän tunnen Lauran Om'pun musavisan kautta. Myönnän, jos keksisin nämä jutut itse, saman selityksen käyttäminen joka toisella kerralla alkaisi tässä vaiheessa kai vaikuttaa epäuskottavalta. Mutta näin se vain on. Siellä tapasimme, siellä istuin jossain vaiheessa hänen joukkueensa pöytään (ellen väärässä ole, kyseessä oli tuolloinen Team Rumba) ja sitten jauhettiin jotain musanörttipaskaa.

Laura järjesti myös ns. kotivisoja, eli musavisoja hänen kotonaan, mikä on edelleen 5/5 idea. Jokainen osanottaja laati oman kysymyslistansa, ja jokainen sitten vastasi kaikkien muiden kysymyksiin, paitsi omiinsa. Kävin kaksi kertaa kotivisassa, ensimmäisen kerran Toukolassa, jossa Laura asui silloisen kumppaninsa kanssa ihan järkyttävän ihanassa rivitaloasunnossa (oliko se rivitalo? muistelisin olleen, mutta en omaa valokuvamuistia). Toukolassa! En siinä vaiheessa helsinkiläisyyttä tiennyt sellaista kaupunginosaa olevankaan. Toinen kotivisa tapahtui Käpylässä, ei sentään puutalossa, mutta yhdessä niistä melkein yhtä mahtavista olympiakylän kerrostaloista.

Muistaakseni voitin molemmat visat. Mutta merkittävämmältä tuntuvat puutarhakaupungit. Vierailuni Lauran kahdessa eri kodissa tutustuttivat minut niihin. Välissä oli monta vuotta, joiden mittaan en ajatellut asiaa, mutta nyt kun asun itse täällä naapurissa, olen muistellut noita käyntejä. Olen kuljeskellut Toukolan pientalojen liepeillä ja vetänyt henkeen täydellisen boheemin seesteisyyden aromia.

Minä päädyin siis sinne, missä Laura joskus oli. Laura päätyi Turkuun. Tällaisen lausuman voisi esittää vittuilumielessä, mutta siinä tapauksessa sen pitäisi olla jonkun muun kuin minun esittämäni, sillä itse rakastan Turkua siinä missä Lauraakin, ja olen sitä paitsi sitä mieltä, että nämä kaksi kuuluvat yhteen. Laura Friman tulee tavata H2Ö-festivaalin kaljakarsinassa lauantaina kello 19.30. Tai oikeastaan hänet pitäisi kai tavata Dynamon tanssilattialla, ja joskus vielä tapaankin, mutta toistaiseksi en ole koskaan onnistunut päätymään Dynamoon.

Lähestyn jälleen kiertoteitä sitä, minkä todella haluan sanoa, miksi tämä kirjoitus on yleensäkään olemassa. Laura Frimania on ehkä pakkokin lähestyä kiertoteitä, koskaan silmästä silmään hänestä sokaistuu. Hän on kerta kaikkiaan yksi valovoimaisimmista ja karismaattisimmista ja persoonallisimmista tuntemistani ihmisistä. Avoimuudessaan hän on eräänlainen suomalaisen journalismin Knausgård, erona vain se, että Laura on mukava ja ihana ihminen. Tänä aikana, jona melkein kenen tahansa suurin pelko on se, että omalla nimellä googlettamalla löytyy jotain olevinaan arveluttavaa aineistoa, Lauran tinkimätön rehellisyys on jotain, mitä on pakko arvostaa aivan täysillä. Se on itse asiassa pelottomuutta, ja pelottomuus taas on mittapuu, jolla minä sankareita arvotan. 

Paula Susitaival

Tämä on vaihteeksi kirjoitus ihmisestä, jota en livenä voi sanoa tuntevani, vaikka joskus olemmekin ohimennen tavanneet. Facebookin välityksellä kommunikaatiota on ollut sitten aika paljonkin. On muutamia ihmisiä, joiden rooli elämässäni on tällä tavalla mielenkiintoinen: he edustavat minulle ennen kaikkea sparrauskumppaneita ja miksei sieluntovereitakin siellä virtuaalitodellisuudessa. Kun esitetään laiskoja väitteitä siitä, miten sosiaalinen media on muka jonkinlainen antiteesi ihmisten väliselle "oikealle" kanssakäymiselle, unohdetaan aina tällaiset ihmissuhteet. Kai niitä muillakin kuin minulla on?

Aktiivisen Facebook-kanssakäymisen puitteissa voi sitä paitsi oppia tuntemaan ihmisen aivan yhtä hyvin kuin tavatessaan häntä kasvokkain. Sukulaisuuden tai läheisen ystävyyden kaltainen suhde ei ehkä tällä tavoin ole mahdollista saavuttaa, mutta minulla on suuri määrä säännöllisesti kadulla vastaan käveleviä hyvänpäiväntuttuja, jotka koen tuntevani paljon huonommin kuin Paula Susitaipaleen. Ja kääntääkseni asian taas ympäri: tapaisin toki Paulaa mielelläni joskus "livenä", esimerkiksi juomapoliittis-kansanmusiikillisen hedonismin merkeissä. Kai tähän olisi ollut runsaasti mahdollisuuksiakin, jos varautuneisuudeltani ja valmiiksi olemassa olevien skenejen välttelyltäni olisin uskaltautunut "alan geimeihin". Olen kyllä jo periaatteessa päättänyt mennä ensi vuonna Kaustisen kansanmusiikkijuhlille!

Tarkoitukseni tässä kirjoituksessa oli kuitenkin ennen muuta sanoa, että ihan Facebookinkin perusteella pidän Paula Susitaivalta aivan 5/5 -ihmisenä. Siihen on niin monia syitä, että on vaikea edes purkaa tätä hieman vaistonvaraista mielipidettä taustatekijöihinsä. Aloittaa voisi vaikka siitä, että kun ihminen on yhtä aikaa todella teräväpäinen, vilpittömän heittäytyvä ja hioutuneilla makunystyröillä varustettu, syntyy siitä perusyhdistelmä, jota on vaikea voittaa. Kun ihmisellä on esteettisen arvojohtajan tyylitaju, mieletön yleissivistys ja selvät ja suorasanaiset välit oman tunne-elämänsä kanssa, ollaan aika lähellä ihannetyyppiäni. Lisätään tuohon vielä täydellinen huumorintaju ja kiinnostus juuri oikeanlaisiin obskuriteetteihin... niin, siihen ei ole enää lisättävää.

Paitsi tietysti lapset. Facebookissani näkyy paljon lapsipäivityksiä, ja näin lapsettoman ja sellaisena  toivon mukaan pysyvänkin ihmisenkin näkökulmasta todella suuri osa niistä on viihdyttäviä, koskettavia tai molempia. Parhaat lapsipäivitykset tulevat silti Paula Susitaipaleelta. Joukossa on useampia sellaisia, joita olen siteerannut baarinpöytäkeskustelun siinä vaiheessa, kun halutaan kertoa jokin todella hauska juttu. Ne ovat myös toimineet paremmin kuin useimmat vastaavat kertoelmani.

On vielä kaikenlaisia yksityiskohtia - Paulan suhde fasismia harrastelleisiin esi-isiinsä, hänen lyömätön tapansa käyttää capslockia - jotka täydentävät tätä kuvaa. Romaanihenkilöksi hän olisi liian arvaamaton ja moniulotteinen ollakseen uskottava. On tyydyttävä todellisuuteen.

Jari Laine

Kun ensimmäisen kerran näin Jari Laineen, ajattelin että tuossapa Brian Molkon näköinen tyyppi. Niin taisi moni muukin siihen aikaan ajatella. Tämä näköhavainto tapahtui ravintola Om'pun musavisassa, kuten niin moni muukin ensikohtaaminen.

Mutta siihenpä geneerisyydet ystävyydessäni Jarin kanssa loppuvatkin. Nimittäin olen sillä kannalla, että ihmisellä voi olla elämässään vain rajallinen määrä tosiystäviä, mutta jokainen näistä on oma tarinansa, romaanin tai elokuvan arvoinen - eikä hyvissä romaaneissa tai elokuvissa mennä genrekliseiden mukaan. Todella hyvä ystävyys on taideteos, joka kaihtaa lainalaisuuksia ja ilmeisyyksiä ja demonstroituu erikoisissa ja sattumanvaraisissa pikkuseikoissa siinä missä isoissa asioissakin.

Jari Laine on ollut erittäin tärkeä osa elämääni nyt jo kymmenkunta vuotta, ja kun mietin tämän yhteisen taipaleemme alkuaikoja, en voi olla palaamatta siihen tosiasiaan, että tuolloin koko elämänpiirini oli muuttumassa kovaa vauhtia - kaipasin uutta seuraa, etsin sitä ja onnekseni törmäsin useisiin ihmisiin, joiden seura tuntui vain käsittämättömän virkistävältä verrattuna aiempiin, nahkeaksi käyneisiin kuvioihin. Jari oli varmasti tärkein näistä uusista tuttavuuksista. Istuin jatkoilla hänen Merimiehenkadun yksiössään, jossa oli paksut mustat samettiverhot tai jotain sen tapaista. Joka tapauksessa se oli romanttinen ja pimeä goottikämppä. Jari soitti Marc Almondin Beautiful Losersin, joka on edelleen suosikkibiisejäni koskaan, hänen ansiostaan sen kuitenkin ekaa kertaa kuulin.

Pari vuotta myöhemmin muutin samaan kämppään itse ja sisustin siitä aivan eri näköisen - tai jätin sisustamatta - mutta sekin on tärkeä asia tämä kirjoituksen kannalta, silloin jos koskaan tarvitsin uutta omaa kämppää, ja kiitos Jarin, sain hyvän sellaisen todella kriittisessä elämänvaiheessa. Se on isommasta päästä palveluksia, joita ystävälle voi tehdä. Varsinkin, kun aika nopeasti osoittautui, ettei Jarin olisi edes kannattanut muuttaa Merimiehenkadulta pois. Aikanaan hän pääsi sinne sitten palaamaankin, vielä pariksi vuodeksi.

Muutin Merimiehenkadulle elokuussa 2007, ja jo siihen mennessä Jari oli tehnyt minulle niin paljon palveluksia ja vaikuttanut elämääni niin paljon, että siitä riittäisi useammankin tällaisen kirjoituksen tarpeiksi. Kaikkea sen jälkeen tapahtunutta on turha kerrata: yksittäiset hetket tai pidemmät yhteiset ekskursiot vaikkapa Rovaniemelle tai H2Ö-festareille sulautuvat osaksi tätä tarinaa.

On myös hetkiä baareissa, joskus samalla puolella tiskiä, joskus eri puolilla. Niitä vasta onkin, niitä arkisia ja silti kokonaisuutta kohti kuroutuessaan tärkeitä hetkiä. Sanoja ja hiljaisuuksia. Niistäkin ystävyys muodostuu.

Todella tärkeän ystävän melkeinpä tunnistaa siitä, että on vaikeaa tai mahdotonta tarkkaan määritellä, miksi hän on niin tärkeä. Hän vain on siinä, tuntuu perheenjäseneltä, ei vaadi mitään erityisempää, en itsekään sellaista häneltä vaadi.

Mutta Jari Laineen tapauksessa on varmaan pitkälti kyse ainakin siitä, että zen-tyyppinen rauhallisuus ja kyky hillitysti ilmaistuisin suuriin tunteisiin, sopivan urpo huumorintaju ja terävä äly, introverttius ja sosiaalinen pelisilmä, hyvä ja huono maku, Marc Almond ja Meat Loaf, kohtaavat hänessä optimaalisesti. Eihän tuollaisesta ihmisestä voi olla diggaamatta.

Silti oleellista on tämä: ensin sitä vain tuntee olevansa jonkun hahmon kanssa rauhassa ja kotonaan, vasta sitten alkaa väen väkisin hakea teoreettisia perusteita tälle kiintymykselle.

Kimmo Vanhatalo

Kimmo Vanhatalo on yksi niistä ihmisistä, joihin tutustuin vetäessäni ravintola Om'pun musavisaa. Popstars 3 -joukkue hallitsi visaa parhaimmillaan suvereenisti, ja pitihän sellaisia tietäjiä mennä jututtamaan. Ylipäätään tutustuin tuon visan ansiosta vuosina 2005-2006 lyhyessä ajassa järkyttävään määrään ihmisiä, joista on tullut pysyviä ystäviä. Eivät kaikki heistä olleet musanörttejä, vaikka visassa kävivätkin. Mutta Kimmo kyllä on, ja pelkästään positiivisessa mielessä.

Kimmo tai minä emme kumpikaan olleet "musajournalisteja" tutustuessamme, mutta jonkinlainen palo siihen suuntaan oli molemmissa varmasti jo tuolloin. Kimmo Vanhatalo on nimittäin ihminen, joka pystyy puhumaan musiikista loputtomasti, mutta monesta muusta poiketen sen kuunteleminen käy viihteestä. Hänellä ja veljellään Antilla on erikoinen kyky heittää obskuuria musaläppää niin elävästi, sanavalmiisti ja huumorintajuisesti, että sitä jää vain kuuntelemaan kuin keskimääräistä huomattavasti parempaa sketsiohjelmaa. Jos maailmassa olisi tilausta musanörttien talk show'lle - eräänlaiselle indiemaailman Conan O'Brienille - laittaisin koska tahansa Kimmon ja Antin sitä isännöimään.

Joka tapauksessa pidätellyt musiikista kirjoittamiseen liittyvät ambitiot eskaloituivat vuoden 2008 alkuun mennessä siihen pisteeseen, että Kimmo ja minä päätimme perustaa Kuusi-nimisen musiikkiaiheisen verkkosivuston. Oli siinä periaatteessa mukana muitakin, mutta käytännössä me kirjoitimme valtaosan jutuista, ja Kimmo nykymodernia atk:ta paremmin ymmärtävänä ihmisenä teki suurimman työn sivuston ylläpitäjänä. Tuota ennen olin itse kirjoittanut kirja-arvosteluja ja jotain blogijuttuja, ja pian Kuusen aloittamisen jälkeen päädyin Nyt-liitteen avustajaksi, mutta kunnollisia musiikkijuttuja kirjoitin ensimmäistä kertaa juuri Kuuseen. Senkin takia tämä kaksi vuotta kestänyt projekti tuntuu tärkeältä.

Mutta siinä missä itse Kuusen aikoina vasta kokeilin, millainen musiikkikirjoittaja voisin tai haluaisin olla, Kimmolla oli paketti kasassa heti kättelyssä. Jos Kuusi toimi, se toimi juuri tyyliemme erilaisuuden ansiosta. Minun lyhytjänteisyyttäni kontrastoi Kimmon viitseliäisyys kirjoittaa pitkiä ja asiantuntevia juttuja, joissa ei ollut hiventäkään postimerkkeilyä tai faktojen luettelointia, vaan aina pointti ja näkökulma. Tällaisissa hän on yksi parhaista. Musiikista voi kirjoittaa älykkäästi ja kiinnostavasti monella tapaa, mutta "nettiaikakausi" painottaa usein lyhyiden pistohyökkäysten tekijöitä. Se on sääli, koska juuri nettiin mahtuu perusteellisempiakin tekstejä. Onneksi Kimmo on viime vuosina voinut julkaista helvetin hyviä sellaisia mm. Nuorgamissa ja Rumbassa (paperilehdessäkin).

Ja vaikka klikkejä keräävät lyttäykset eivät ole ensimmäinen asia, mikä Kimmo Vanhatalosta tulee mieleen, halutessaan hän on yksi parhaimmista silläkin alalla. Arvostelu Lou Reedin ja Metallican Lulusta on varmaankin Nuorgamin historian eeppisin tylytys. Sitä lukee kuin klassikkonovellia, jossa on vääjäämätön ja heti alusta selväksi tuleva onneton loppu.

Mutta eipä typistetä Kimmo Vanhataloa pelkästään musajournalistiksi. Kysehän on monella alalla toimivasta ihmisestä, jonka vahvuudet ylittävät teorian ja käytännön ylittämättömänä pidetyn raja--aidan vaivatta. Osallisuus vaikkapa massiivisten kirpputorien järjestämiseen vaatii vahvuuksia, joita keskimääräiseltä kellarikirjoittelijalta ei löydy.

Kenties tärkeimmältä tuntuu silti, että Kimmo on yksi parhaista seurahenkilöistä. Hänen kanssaan en muista olleen tylsää. Vaikka Kimmo on kaikissa tekemisissään suoraselkäisesti tosissaan ja on isoimmissakin asiakysymyksissä yleensä sieltä kärkipäästä älykkäiden näkemysten esittäjiä, on päällimmäinen mielikuvani hänestä kuitenkin vilpitön, jostain syvältä sisäelimistä tai niin sanotusta sielusta kumpuava nauru, jolle ei loppua tule.

Iiris Anttila

Se, että kirjoitan tässä tätä tekstiä Iiris Anttilasta, on valaiseva esimerkki sekä elämän perimmäiseen sattumanvaraisuuteen sisältyvistä mahdollisuuksista että ehkä myös interwebin hyvistä puolista. Joskus vuonna 2008 kirjoitin Livejournal-blogia ja noteerasin muiden Livejournal-käyttäjien joukosta tällaisen henkilön. En edes muista, mitä termiä LJ-aikoina käytettiin "kaveriksi lisäämisestä".

Joka tapauksessa menimme kaljalle Mendocinoon, ja sitten tapahtui kaikenlaista.

Mutta se siitä. Viimeisen noin neljän vuoden ajan Iiris on merkinnyt minulle seuraavaa:

- hyvää ystävää
- huonoille teille antautuvaa seuralaista
- mutta - ja ylivoimaisesti tärkeimpänä - ihmistä, jolle voi heittää ideoita, joka vastaa niihin ja heittää omansa takaisin. Sparrauskumppania. Tämä on oleellista siksi, että harva ihminen on taiteen (niin muiden kuin omansa) suhteen niin intohimoinen kuin Iiris. On surullista, että asia on näin, sillä heittäytymistä ja intensiteettiä puuttuu monesta sellaisestakin teoksesta, jolla olisi muuten kaikki edellytykset olla suuri.

Taidekeskustelumme ovat erityisen hedelmällisiä siksi, että toimimme eri aloilla, mutta kuitenkin vähän samallakin. Näen asian niin, että me molemmat kirjoitamme, ja aika samaan tyyliin. Iiris vain kirjoittaa kuvia ja minä tekstejä.

Elokuva on toki ihan logistis-infrastruktuurisesti paljon vaikeampi ala kuin kirjallisuus, koska raha ja mittakaava, koska pieni maa jne. Niin sanotulle vaihtoehtoiselle näkemykselle ei välttämättä ole tarpeeksi tilaa. Yksi suurimmista toiveistani on, että näkisin joskus Iiriksen ohjaaman ja käsikirjoittaman pitkän draamaelokuvan valkokankaalta. Ehkä se ei olisi täydellinen elokuva, mutta olen varma, että se olisi todella kiinnostavalla tavalla epätäydellinen. Kirjojen kirjoittaminen on monessa mielessä - ainakin taloudellisessa mielessä - helpompaa, mutta haluan itsekin kirjoittaa epätäydellisiä ja itseltäni näyttäviä teoksia. Taide on itseilmaisua, sen on saatava rönsyillä vapaasti ja eksyä harhapoluille tässä valmiiden valtateiden maailmassa.

Samoin tämä kirjoitus kulki näköjään mutkien kautta päätyäkseen siihen, minkä eniten haluan sanoa: Iiris Anttila on yksi upeimmista, lahjakkaimmista ja ennen kaikkea omanlaisimmistaan ihmisistä, joita minulla on ollut kunnia tuntea.

Enkä olisi ilman häntä koskaan päätynyt Kaikenmaailmantielle.

Aki Lehti

Tapasin Aki Lehden ensimmäistä kertaa anniskeluravintola Tubessa joskus kesällä 2000, kun hän tuli viereisestä pöydästä korjaamaan minun ja ystäväni Tuomaksen virheellisiä käsityksiä sosiaaliturvan toimintaperiaatteista. Se kohtaaminen ei vielä johtanut muuhun yhteydenpitoon, mutta joitakin päiviä tai viikkoja myöhemmin - tuolloin aika tuntui kuluvan epämääräisin harppauksin - Aki tapasi sattumalta Ankkarockissa ystävämme Hannan ja alkoi seurustella tämän kanssa. Sattumanvaraisesta baarinpöytätuttavuudesta tulikin näihin päiviin asti jatkunut kaveruussuhde. Sen ensimmäisiä hedelmiä oli, että Aki tutustutti minut erinomaiseen ja syyttä unohdettuun Klaani-yhtyeeseen.

2000-luvun alkuvuosina kohtaamisemme tapahtuivat usein hyvinkin railakkaissa merkeissä, mutta sumeimmillaankin niihin liittyi monesti kaikenlaisia vahvoja tunne-elämyksiä, jotka ovat jääneet yllättävänkin hyvin mieleen. Olin Akin seurassa esimerkiksi silloin, kun kuulin itselleni tärkeän kirjailija Arto Salmisen kuolemasta. Aki on aina ymmärtänyt kirjallisuuden päälle, ja oli arvokasta voida jakaa tuo musertava hetki sellaisen ihmisen kanssa, joka tajusi sen merkityksen. Akihan fanittaa käsittääkseni itsekin Salmista vähintään siinä kuin minäkin.

Sitten oli jotain semmoistakin kuin vaikka Ankkarock vuonna 2004. Sekavaa toimintaa, joka ei ehkä imartele asianosaisia, mutta sekin reissu piti tehdä, eikä sitä katuakaan osaa.

Tämä kaikki siis viime vuosikymmenellä. Nykyinen Aki Lehti on vastaavasti mies, joka on aikaa sitten jättänyt sekoilut taakseen, oikeastaan ihailtavalla tavalla. Hän ymmärtää monenlaisten kulttuurinlajien päälle, ja on toimittajantyössään onnistunut yhdistämään ammattitaidon ja fanipoikuuden rehellisyydellä, jota keneltäkään meistä ei ehkä reilu parikymppisenä olisi sopinut odottaa. Tyypillistä Akille on esimerkiksi liikuttuminen americana-levyjen äärellä tai antoisiksi osoittautuneiden haastateltavien vuolas ylistäminen: hän etsii sitä pistettä, jossa ihminen kohtaa ihmisen, ja on aidosti valmis löytämään sen siinä missä niin sanottu kyynikko pakenee tällaisen kohtaamisen mahdollisuutta.

Kuitenkin kymmenen-viidentoista vuoden takainen Aki Lehti ja nykyinen Aki Lehti ovat sama ihminen, kun tarkemmin katsoo. Tässä näennäinen paradoksi: ihminen voi pysyä samana, vaikka muuttuisi.

Mikael Johannes Mattila

Mikael Johannes Mattila on eräs niistä ihmisistä, jotka tunnen lähinnä Facebookin ja musiikkijournalististen yhteyksien kautta. Olen tavannut hänet livenä pari-kolme kertaa, viimeksi keväällä Tampereen Pispalan ravintola Pulterissa, joka on kyllä asiallinen paikka tavata kenet tahansa.

Suuri arvostukseni Mikael Johannes Mattilaa kohtaan perustuu ennen muuta siihen, että niin sanotun rock-kritiikin maailmassa hän on ääni, joka on professionaalisti perillä kansanmusiikin kaltaisista vähemmän trendikkäistä lajityypeistä, mutta yhtä lailla modernista popista, rockista ja mitä näitä nyt on. Hänellä on toinen jalka perinteessä ja toinen tulevaisuudessa. Kun nuori ja äärimmäisen lahjakas kirjoittaja arvioi musiikkia näistä lähtökohdista käsin, ollaan hyvin lähellä omaa musiikista kirjoittamisen ihannettani. Yksi asioista, joihin haluan omia jäljellä olevia elinvuosiani käyttää, on Mikael Johannes Mattilan musajuttujen lukeminen. Luultavasti haluan kuunnella hänen tekemäänsä musiikkiakin.

Mikä hänestä sitten tekee niin hyvän kirjoittajan? No, hän on ensinnäkin erittäin älykäs ja lukeneen oloinen ihminen, mutta pystyy suodattamaan näistä ominaisuuksista viihdyttävää tekstiä, joka ei maistu paperilta. Hänellä on sellainen vaikeasti määriteltävä oma tyylinsä, joka tietysti leimaa kaikkia oikeasti hyviä kriitikoita ja yleensäkin kirjoittajia. Kun hänet tapaa ihmisenä, on hän juuri sillä tavalla hyvä tyyppi kuin hänen tekstinsäkin antavat ymmärtää: salaviisas, vaivihkainen, piilevän huumorintajuinen.

Ihmiskunta ja Suomi tarvitsevat Mikael Johannes Mattilan kaltaisia hahmoja ja kirjoittajia.

Heini Peltonen

Ensimmäistä kertaa pääsen kirjoittamaan tässä blogissa suvusta, kun monimutkainen algoritmini valikoi aiheeksi rakkaan siskoni Heinin. Heini todella on aivan erityinen ihminen elämässäni jo siksikin, että nuorimmman sisarukseni elämänkulkua olen voinut seurata ihan sieltä syntymästä asti, lähietäisyydeltä. No, tietysti pikkuveljienikin, mutta Heinin syntyessä olin itsekin jo viidentoista, joten tavallaan kiinnitin alusta asti häneen sellaista olevinaan aikuisempaa huomiota.

Heinillä on sisarussarjassamme tietty erityismerkitys, joka ei oikeastaan lainkaan liity siihen, että hän olisi "siskopuoli", koska sellaisia sanoja minun sanavarastooni ei mahdu. Neljän veljeksen jälkeen syntyvällä tytöllä olisi tuollainen erityisasema muutenkin, mutta kun tietää, että äitimme oli aina toivonut tyttöä - ja kun Heini sitten vielä syntyi naistenpäivänä - korostuu se entisestään.

Kun muutin itse Helsinkiin, Heini oli vain viisivuotias. Minulla on kyllä hänestä jo sitä edeltävältä ajalta joitakin hauskoja muistoja: hän ei liene ollut kolmea vanhempi, kun istuttiin television ääressä, ja siellä mainostettiin Celine Dionin uutta levyä jollain sellaisella iskulauseella kuin "syksyn kovin levy". Heini tähän toteamaan, että "Nikolla varmaan on toi".

Tai se hetki niin ikään television ääressä, kun katsottiin Anna ystävämme -tv-sarjan uusintaa, muistaakseni ihan viimeistä jaksoa, jossa Anna ja Gilbert ovat romanttisissa tunnelmissa jollain romanttisella sillalla, ja Heini - tuolloin ehkä jo neljän ikäinen - kommentoi jahkailevaa kohtausta hyvin kärsimättömästi: "Koska nuo pussaa?"

Kun muutin Helsinkiin, ainoa ihminen, jonka valokuvan otin lompakkoon säilytettäväksi, oli Heini. Mutta en ottanut vain yhtä kuvaa, vaan jokaisen syntymäpäiväkuvan vuoden ikäisestä siihen asti. Ajattelin, että niin nopeasti kasvavan ihmisen kasvamisessa ei pysy kärryillä, ellei tällaisia kuvia voi aina halutessaan katsella konkreettisena osoituksena siitä kasvamisesta.

No, minä asuin Helsingissä, Heini Rovaniemellä, mutta tietysti tapasin häntä säännöllisesti siellä käydessäni. Olen varmaan piinaksi asti kysellyt häneltä peruskouluiässä hänen kulloisistakin pop-suosikeistaan, koska on vain ollut niin kiinnostavaa saada ensi käden tietoa hänen ikäistensä makumieltymyksistä. On ollut Tiktakia, Maija Vilkkumaata, Justin Bieberiä.

Perheemme perinteisissä levyraadeissa Heini saattoi joskus ala-asteikäisenä kokea itsensä ulkopuoliseksi, mutta ei aina kuitenkaan. Soitin tuoreeltaan Killersin Mr Brightsiden, mutta se oli kymmenvuotiaalle Heinille jo tuttu kappale. Hänen arvostelunsa kuului, muistaakseni aika sanatarkasti: "Ihana laulu, ihana poika, kymmenen pistettä".

Mutta mitäs sitä muistelemaan vain nyt jo aikuisen ihmisen lapsuutta. Toki oli eräänlainen ajan kulumisen merkki, että nuorinkin sisarukseni elää jo itsenäistä elämäänsä, mutta näin on päässyt käymään, ja hyvä niin. Heini opiskelee maailman ehkä tärkeintä alaa, hoitoalaa, ymmärtääkseni pitää kovasti alavalinnastaan ja on kaikin puolin terävä nuori ihminen, joka tuskin tulee elämässään kenenkään varjoon jäämään.

Perhepiirissään hän on aina ollut se nuorin, joten on aika ilmeistä, että tietty humoristinen tuskastuneisuus on välillä leimannut hänen suhtautumistaan niin isoveljiin kuin vanhempiin kotijoukkoihinkin. Heinin elämänasennetta voisikin luonnehtia lempeäksi sarkasmiksi. Hän on empaattinen, mutta ei vietävissä. Kerta kaikkiaan mahtava tyyppi.

Emmi Nieminen

Joudun viittaamaan tässä blogissa aika usein musavisaan, jota pidin ravintola Om'pussa vuosina 2001-2007. Myös Emmi Nieminen on niitä ihmisiä, jotka olen tavannut tuon visan yhteydessä. Hän osallistui visaan joukkueessa nimeltä Idän Kissat. Ja nimenomaan itä ja kissat ovatkin kaksi aivan keskeisen tärkeää Emmi Niemiseen liittyvää asiaa.

Vuosina 2007-2008 monen ihmisen elämässä tapahtui paljon kaikenlaisia muutoksia, joihin en tässä sen tarkemmin mene. Riittää, kun sanon, että noiden vaiheiden mittaan Emmi Niemisestä tuli eräs elämäni tärkeimpiä ja rakkaimpia ihmisiä, voisi jopa sanoa: henkiystävä, sellainen joita yhden ihmisen taipaleelle ei montaa osu.

Joitakin asioita, jotka voin sanoa Emmistä: Hänen seurassaan on helpompi olla hiljaa kuin juuri kenenkään muun. Hänen rakkautensa Kasperiin, Katlaan, Rommirusinaan ja muihin vuosien varrella hänen elämässään vaikuttaneisiin kissoihin on saanut minut ymmärtämään ihan konkreettisesti, kuinka paljon ihminen todella voi rakastaa eläintä, nimenomaan eläintä yksilönä ja persoonana.

Eikä syvää kiintymystäni Emmiin ainakaan vähennä se, että hän on myös niitä ihmisiä, joiden kanssa voin puhua suomalaisesta kaunokirjallisuudesta ja vasemmistolaisesta politiikasta intohimoisesti ja samanmielisesti.

Emmi Nieminen on kaunis sielu ja kaunis ihminen, yksi elämääni kaikkein eniten vaikuttaneista ja elämänlaatuani kaikkein eniten kohentaneista henkilöistä. Olen hänelle kiitollisuudenvelassa hyvin monesta hetkestä ja ihan pelkästään hänen läsnäolostaan.

Heidi Väkevä

On aidosti ihanaa päästä kirjoittamaan tässä blogissa Heidi Väkevästä. Hän on sentään terävimpiä tässä elämässä tapaamiani ihmisiä. Joskus syksyllä 2004 olin vuokratyöläisenä Lauttasaaren Alepassa, jossa Heidi oli silloin vakkarina. Mainitsin olevani menossa kirjamessuille ja sanoin jotain Jari Tervosta. Heidi veti hölmön ilmeen naamalleen ja larppasi "Jari-poika-tervoa" puhumassa "Myyrä-romaanistaan".

Tuommoiseen ihmiseenhän sitä ihastuu saman tien.

Myöhemmin tiemme kohtasivat oudoissa olosuhteissa, eikä kai ole liioittelua väittää, että seurustelimmekin jonkin aikaa. On aika harmillista, että se tapahtui hieman haasteellisessa vaiheessa meidän kummankin elämää. Onnekasta kuitenkin on, että näistä haasteista selvittiin siihen hyvään ystävyyteen, joka välillämme nykyään vallitsee.

Heidi Väkevä on nimittäin eräs älykkäimmistä ja ihanimmista tuntemistani ihmisistä. Syntyperäinen pohjoishelsinkiläinen, jossa on iso geneettinen annos Karjalaa. Häslääjä, joka lukee parempia kirjoja kuin professorisi. Vannoutunut maunulalainen ja tuon kaupunginosan tärkein vegaani, Antti Nylénin tullessa hyvänä kakkosena.

Vihainen, vimmainen ja upea Heidi Väkevä edustaa minulle jotain semmoista, jonka perään haikailen usein. Kaikki hänen kanssaan viettämäni hetket ovat olleet tärkeitä hetkiä.

Kati Ahokas

Punatukkainen Kati! Elämä ei olisi yhtä täydellistä ilman Kati Ahokasta: Dingon, jänis- ja koiraeläinten ja Myllypuron suurta rakastajaa. Eleganttia daamia, joka on koulutettu autonasentaja. Väitän maailman ja maamme kaipaavan juuri Katin kaltaisia ihmisiä. Jotkut tekevät sitä, mihin stereotyypit kannustavat - Kati tekee sitä mitä haluaa ja osaa vaikka mitä.

Vaikka Kati on Jämsästä kotoisin, yhdistyy hän mielessäni aina Myllypuroon, jossa on asunut ties kuinka kauan. Minäkin olen asunut siellä, mutta vain neljä kuukautta. Mutta Kati hankkiutui korkeimpien kerrostalojen ylimpiin kerroksiin ja voi niistä katsella koko kaunista kaupunkiamme. Hänellä on parveke, jolla vieraillessani tunnen lievää kauhua ja epävarmuutta siitä, haluanko hypätä vai en. Se parveke on helsinkiläisen Näsinneula. Kun seisoskelin siellä kesällä 2012, tehtyäni päiväreissun Ruisrockiin Pulpin keikalle, tunsin oloni aidosti epästabiiliksi - muistelin Jarvis Cockerinkin hankkiutuneen vaikeuksiin hyppäilemällä parvekkeilta.

Mutta Katin parveke on sen verran korkealla, että sieltä hyppäävän ihmisen nekrologi ehtii valmistua ennen alastuloa. Pidin kaiteesta kiinni ja luotin siihen, että Dingoa soitettaisiin. Sitä soitettiin.

Esa Mattila

Rakas ystäväni Esa Mattila on varmasti yksi vanhimmista tuttavuuksista, joita tulen tässä blogissa käsittelemään. Alun perin hän oli sallalainen virtuaaliystävä ajalta ennen internetiä, muutti sitten ratkaisevan hetken ajaksi Rovaniemelle ja muuttui liveystäväksi, on myöhempinä vuosina seilannut pitkin eteläisempiä paikkakuntia, ilmaantunut näkökenttääni milloin useammin, milloin harvemmin, mutta aina yhtä toivottuna vieraana.

Minulle, rovaniemeläiselle, Esan osa on monessa mielessä ollut edustaa todellista lappilaisuutta, halusi hän eli ei. Poromiehen poikana ja kasvuolosuhteidensa vääjäämättömänä seurauksena hänessä on aina ollut jotain sellaista tinkimättömyyttä ja "suoraselkäisyyttä", jota olen itse halunnut ihannoida ja toisintaa, monesti ihan asiasta tehden. Esalle kyse tuskin on ollut mistään sen erityisemmästä, ihan normaalista sallalaisesta elämännäkemyksestä vain. Salla ei vaikuta koskaan olleen mikään mussuttajien kultapääkaupunki.

On kuitenkin muistettava, että Esa Mattila on ollut sallalaiseksi nuoreksi erinomaisen vaihtoehtoinen nuori. Hänen harrastuksensa erikoisempien musiikin muotojen parissa eivät ole koskaan tunteneet mitään tyypillisiä genrerajoja. Jo silloin, kun minä asuin Rovaniemellä ja Esa Sallassa, valisti hän minua yhtä hyvin Radiopuhelimien, Mercyful Faten, Bad Religionin kuin kokeellisemman konemusiikinkin suhteen. C-kasetteja kulkeutui Sallasta Rovaniemelle. Kuuntelin niitä vaikuttuneena.

On monen monta hurjiin nuoruusvuosiimme liittyvää anekdoottia, jotka voisin tähän kirjata. Suosikkini - vaikkei se ehkä tarinana olekaan kovin kummoinen - liittyy kuitenkin siihen yöhön syksyllä 2000, kun istuimme baarien sulkeutumisen jälkeen Esan ja Antti Örnin kanssa Rovaniemen hautausmaalla sankarihautojen muistomerkillä juomassa viinaa, kunnes se loppui. Se oli oudosti valaistu se muistomerkki, ja yö oli kylmä. Mitään järkeä toiminnassa ei ollut, mutta näiden kahden ihmisen kanssa se tuntui ilmeiseltä ratkaisulta.

Sittemmin Esa on asunut niin monessa eri paikassa, etten muistakaan - Virroilla, Kuopiossa, Helsingissä moneen eri otteeseen, Irlannissa, Kokkolassa... Hän on löytänyt ammatin ymmärtääkseni erittäin pätevänä äänimiehenä, ja luulen, että hänessä on jonkin verran kliseis-vertauskuvallista kulkuria. Useinkaan en ole edes pysynyt kärryillä siitä, missä hän milloinkin vaikuttaa.

Mutta varsin säännöllisesti häneen kuitenkin törmään, sattumalta tai suunnitellen, ja saan aina todeta, että Esan vähäeleinen huumorintaju, terve haastamisen halu ja kiivas, itsestäänselvää lässytystä karttava äly ovat ennallaan aivan samoin kuin hänen pohjimmiltaan superempaattinen elämänotteensa. Minusta tuntuu siltä, että tarvitsen nimenomaan Esa Mattilan kaltaisia ihmisiä ympärilleni jaksaakseni sekä ajatella että ottaa rennosti.

Jussi Kosunen

Jussi Kosunen on vaikea aihe tällaiselle kirjoitukselle, sillä monissa elämänvalinnoissaan hän tuntuu onnistuneesti pakenevan sanoja. Hän on nuorallatanssija korkeuksissa, joihin en itse osaisi kiivetä. Hän on vääjäämättä todellinen, mutta välillä häntä on vaikea uskoa sellaiseksi.

Historiasta tuntemistani henkilöistä Jussi rinnastuu heittämällä ensimmäisenä Olavi Paavolaiseen, jota on luonnehdittu "loistavaksi" - joka säteili lähimpiensä silmät karrelle, paloi kirkkaalla liekillä ja jätti kauniin mutta ristiriitaisen muiston, säkenöivän legendan.

Jussi Kosunen on suurin tuntemani dandy, merkittävä alkoholijuomien asiantuntija, kärkipäässä tunnetuista Broder Daniel -faneista; hän on myös vilpitön romantikko ja päiväunien näkijä, sosialisti ja hyvien asioiden kannattaja, nähdäkseni uskollinen vain omille häilyville johtotähdilleen, mikä on itsessään arvokasta.

Elämä olisi liian proosallista ilman Jussi Kosusen kaltaisia ihmisiä.

Mirva Nikunen

En muista, milloin olen Mirva Nikusen ensimmäisen kerran tavannut, mutta ratkaisevan tärkeä henkilö elämässäni hänestä tuli muutamia vuosia sitten, kun hän alkoi seurustella pitkäaikaisen rakkaan ystäväni kanssa. Joskushan "kavereiden uudet kumppanit" jäävät eräänlaisiksi kohteliaisuustutuiksi, mutta joskus niistä tulee henkiystäviä ja todella tärkeitä ihmisiä. Mirva Nikusesta on näiden viime vuosien aikana tullut minulle sellainen.

Mirva Nikusen seura tuntuu minusta eräänlaiselta lämpimässä ja ymmärtäväisessä aikuisen kyynisyyden meressä uimiselta. Mirva on aidosti empaattinen ja rakastava ihminen, mutta hänen vähäeleisessä ja välillä sarkastisessa (jos kohta myös itseironisessa) tavassa ilmaista rakkautensa ihmisiin ja elämään on jotain, joka vain tuntuu minusta kotoisalta. Elämää ja läheisiään voi syleillä olematta aina pakotettu hymy huulilla! Heikompina hetkinä en useinkaan kaipaa pirteitä piristäjiä, vaan juurikin Mirva Nikusen vinoa hymyä ja maalinsa löytäviä lausuntoja meidän ikäistemme ja kaltaistemme ihmisten elämästä.

Kuitenkin Mirva eroaa minusta siinä tärkeässä suhteessa, että hän on sydämeltään maailmanmatkaaja ja surffailee koskia Malesiassa samaan aikaan, kun minä googletan Wikipedia-artikkeleita samaisista koskista. Hän yksinkertaisesti tekee monia asioita, joita en koskaan uskaltaisi itse tehdä. Mutta hän ei ole tyyppiä, joka kerskuisi maailmanmatkoillaan, vaikka on harjoittanut niitä enemmän kuin juuri kukaan läheinen ystäväni. Hän pyytää anteeksi, että on laittanut Facebookiin mukamas liikaa kuvia jostakin paikasta, jossa en koskaan tule itse käymään.

On luvallista ja sallittua toimia toisinkin, mutta Mirva Nikunen toimii ja ajattelee näin, ja se on tärkeä syy siihen, että pidän hänestä niin paljon.

Onhan meillä kohtalonyhteyskin. En usko horoskooppeihin, mutta sama syntymäpäivä tarkoittaa melkoisella varmuudella yhteisiä juhlia tulevaisuudessakin. En valita.

Mari Saario

En oikeastaan tunne Mari Saariota muuten kuin Facebookin kautta - olemme kerran tai pari nähneet Finncon-scifitapahtumassa livenäkin, mutta siellä sosiaalista säätöä riittää, ja vakavammat keskustelut osuvat kohdalle lähinnä sattumalta. Facebookissa Mari on kuitenkin aktiivinen, tietysti poliittisen toimintansakin takia, ja kiitettävän sanavalmis keskustelija.

Mari on puoluekannaltaan vihreä, mikä tekee hänestä itselleni vasemmistolaisena eräänlaisen rakkaan vihollisen. Paino tässä on kuitenkin sanalla "rakkaan", sillä aika yksin vasemmistolaisena nyky-Suomessa jäisi, jos kokisi vihreät vain vihollisina. Marin kaltaisiin asioista avoimesti keskusteleviin, fiksuihin vihreisiin on ilo pitää yllä hyviä suhteita.

Mutta Mari on asiantuntevan vihreän poliitikon ohella myös kaunokirjailija. Hänen poliittisessakin toiminnassaan näkyy eräänlainen voimallinen draamantaju, ehkä jopa taipumus tiettyyn performanssihakuisuuteen, jossa asiasisältö ei kuitenkaan jää toiseksi. Hän tekee politiikasta draamaa, hän käsikirjoittaa sitä, sillä hän ei ole vain poliitikko, hän on myös taiteilija.

Sanoisin jopa näin: jos Suomessa haluttaisiin tehdä - ja Yle-veron myötä pitäisi kaiken järjen mukaan olla mahdollista tehdäkin - jotain HBO:n parhaina pidettyjen sarjojen kaltaista omin voimin, ehdottaisin Mari Saariota käsikirjoittajaksi.

Tärkein viimeisenä: Marin novelli Kenkänaula on eräs parhaita lukemiani suomalaisia spekulatiivisia teoksia. Taitava juonenkuljetus ja täsmällinen teeman haltuunotto kohtaavat siinä toisensa tavalla, jota on ihana todistaa. Olin sinä vuonna Atorox-raadissa, ja äänestin tuota pientä mestariteosta epäröimättä ykköseksi. En ollut näkemykseni kanssa yksin, ansaittu voitto tuli.

Jukka Pesonen

On niin monia ihmisiä, joita koskevalla kirjoituksella tämän blogin voisi aloittaa. Heitä on jopa niinkin paljon, etten halunnut itse tehdä tätä valintaa. Sen sijaan kehitin monimutkaisen arvontasysteemin, joka perustuu Facebookin ystävälistaani ja eräisiin muihin muuttujiin. Tämä helvetinkone, jonka tarkempia toimintamekanismeja en aio paljastaa, saa päättää puolestani, kenestä elämäni eksentrikosta milloinkin kirjoitan.

Kohtalolla täytyy kuitenkin olla sormensa pelissä, kun ensimmäiseksi kohteekseni valikoitui Jukka Pesonen - yksi niistä mainioista ihmisyksilöistä, joiden seurasta sain nauttia viime viikonlopun Tarton-matkalla. Jukka Pesonen on yksi parhaista mahdollisista aiheista Elämäni eksentrikot -blogin avaustekstille.

Olen tavannut Jukan ensimmäistä kertaa samoissa yhteyksissä kuin lukuisat muutkin hienot tyypit: vetäessäni aikanaan musavisaa Om'pu-baarissa Siltasaarenkadulla. Satunnaisesta harrastustuttavuudesta tuli hyvä ystävä. Oikeastaan ystävyyteni Jukka Pesosen kanssa on puhjennut todelliseen kukkaansa vasta viime aikoina, sanokaamme noin vuoden sisään. Ystävyytemme arki ja juhla ovat pitkälti pyörineet Vaasankadun ihanan Bar Molotow -anniskeluravintolan ympärillä. Tämä pätee muutamiin muihinkin tärkeisiin ihmissuhteisiini.

Leo Tolstoin Anna Kareninassa esittämä tunnettu maksiimi onnellisista ja onnettomista perheistä on paskapuhetta, aivan erityisesti niin, jos sitä soveltaa ystävyyssuhteisiin. Minusta ne rikkoutuvat yleensä samantapaisista syistä, mutta jokainen toimiva ystävyyssuhde toimii asianomaisten henkilöiden yksilöllisten ominaispiirteiden varassa. Jukka Pesonen on mahtava ystävä juuri jukkapesosmaisuutensa ansiosta. Rauhallinen olemus, syvä inhimillisyys ja jonkinlainen levollinen lämpö yhdistyvät hänessä anarkistiseen huumorintajuun, terveeseen kohtuuttomuuteen ja arveluttaviin makumieltymyksiin. Jukka Pesonen on ihminen, joka rakastaa karaokea ja huonoa suomalaista musiikkia ja Mäkelänkadun ravintola Mustaa Härkää, mutta hän on myös ihminen, joka rakastaa hyvää suomalaista musiikkia ja hitaita kesäpäiviä mahtavien tyyppien seurassa.

Jukka Pesonen on ihminen, joka todennäköisimmin linkittää minulle Spektin tai Jukka Pojan uuden singlen siinä vilpittömässä tarkoituksessa, että kuuntelisin sen. Hän on ihminen, jonka kanssa todennäköisimmin menen Sauna Hermanniin maanantai-iltana. Hän on ihminen, joka tutustutti minut Jodarokin kappaleeseen "Black metal -logoja", joka taas on yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista biiseistä.

Jukka Pesonen on ihminen, joka tuntuu aidosti rakastavan elämää kaikissa sen välillä haasteellisissakin ilmenemismuodoissa. Todellisen rakkauden tunnistaakin siitä, että mutkat ja kahnauskohdat, joita sellaisessa rakkaudessa väistämättä ilmenee, hyväksytään - niistä ehkä kärsitään, mutta ne kuitenkin hyväksytään. Uskon voivani luonnehtia Jukka Pesosen rakkautta elämään tämäntapaisesti.