Iiris Anttila

Se, että kirjoitan tässä tätä tekstiä Iiris Anttilasta, on valaiseva esimerkki sekä elämän perimmäiseen sattumanvaraisuuteen sisältyvistä mahdollisuuksista että ehkä myös interwebin hyvistä puolista. Joskus vuonna 2008 kirjoitin Livejournal-blogia ja noteerasin muiden Livejournal-käyttäjien joukosta tällaisen henkilön. En edes muista, mitä termiä LJ-aikoina käytettiin "kaveriksi lisäämisestä".

Joka tapauksessa menimme kaljalle Mendocinoon, ja sitten tapahtui kaikenlaista.

Mutta se siitä. Viimeisen noin neljän vuoden ajan Iiris on merkinnyt minulle seuraavaa:

- hyvää ystävää
- huonoille teille antautuvaa seuralaista
- mutta - ja ylivoimaisesti tärkeimpänä - ihmistä, jolle voi heittää ideoita, joka vastaa niihin ja heittää omansa takaisin. Sparrauskumppania. Tämä on oleellista siksi, että harva ihminen on taiteen (niin muiden kuin omansa) suhteen niin intohimoinen kuin Iiris. On surullista, että asia on näin, sillä heittäytymistä ja intensiteettiä puuttuu monesta sellaisestakin teoksesta, jolla olisi muuten kaikki edellytykset olla suuri.

Taidekeskustelumme ovat erityisen hedelmällisiä siksi, että toimimme eri aloilla, mutta kuitenkin vähän samallakin. Näen asian niin, että me molemmat kirjoitamme, ja aika samaan tyyliin. Iiris vain kirjoittaa kuvia ja minä tekstejä.

Elokuva on toki ihan logistis-infrastruktuurisesti paljon vaikeampi ala kuin kirjallisuus, koska raha ja mittakaava, koska pieni maa jne. Niin sanotulle vaihtoehtoiselle näkemykselle ei välttämättä ole tarpeeksi tilaa. Yksi suurimmista toiveistani on, että näkisin joskus Iiriksen ohjaaman ja käsikirjoittaman pitkän draamaelokuvan valkokankaalta. Ehkä se ei olisi täydellinen elokuva, mutta olen varma, että se olisi todella kiinnostavalla tavalla epätäydellinen. Kirjojen kirjoittaminen on monessa mielessä - ainakin taloudellisessa mielessä - helpompaa, mutta haluan itsekin kirjoittaa epätäydellisiä ja itseltäni näyttäviä teoksia. Taide on itseilmaisua, sen on saatava rönsyillä vapaasti ja eksyä harhapoluille tässä valmiiden valtateiden maailmassa.

Samoin tämä kirjoitus kulki näköjään mutkien kautta päätyäkseen siihen, minkä eniten haluan sanoa: Iiris Anttila on yksi upeimmista, lahjakkaimmista ja ennen kaikkea omanlaisimmistaan ihmisistä, joita minulla on ollut kunnia tuntea.

Enkä olisi ilman häntä koskaan päätynyt Kaikenmaailmantielle.

Aki Lehti

Tapasin Aki Lehden ensimmäistä kertaa anniskeluravintola Tubessa joskus kesällä 2000, kun hän tuli viereisestä pöydästä korjaamaan minun ja ystäväni Tuomaksen virheellisiä käsityksiä sosiaaliturvan toimintaperiaatteista. Se kohtaaminen ei vielä johtanut muuhun yhteydenpitoon, mutta joitakin päiviä tai viikkoja myöhemmin - tuolloin aika tuntui kuluvan epämääräisin harppauksin - Aki tapasi sattumalta Ankkarockissa ystävämme Hannan ja alkoi seurustella tämän kanssa. Sattumanvaraisesta baarinpöytätuttavuudesta tulikin näihin päiviin asti jatkunut kaveruussuhde. Sen ensimmäisiä hedelmiä oli, että Aki tutustutti minut erinomaiseen ja syyttä unohdettuun Klaani-yhtyeeseen.

2000-luvun alkuvuosina kohtaamisemme tapahtuivat usein hyvinkin railakkaissa merkeissä, mutta sumeimmillaankin niihin liittyi monesti kaikenlaisia vahvoja tunne-elämyksiä, jotka ovat jääneet yllättävänkin hyvin mieleen. Olin Akin seurassa esimerkiksi silloin, kun kuulin itselleni tärkeän kirjailija Arto Salmisen kuolemasta. Aki on aina ymmärtänyt kirjallisuuden päälle, ja oli arvokasta voida jakaa tuo musertava hetki sellaisen ihmisen kanssa, joka tajusi sen merkityksen. Akihan fanittaa käsittääkseni itsekin Salmista vähintään siinä kuin minäkin.

Sitten oli jotain semmoistakin kuin vaikka Ankkarock vuonna 2004. Sekavaa toimintaa, joka ei ehkä imartele asianosaisia, mutta sekin reissu piti tehdä, eikä sitä katuakaan osaa.

Tämä kaikki siis viime vuosikymmenellä. Nykyinen Aki Lehti on vastaavasti mies, joka on aikaa sitten jättänyt sekoilut taakseen, oikeastaan ihailtavalla tavalla. Hän ymmärtää monenlaisten kulttuurinlajien päälle, ja on toimittajantyössään onnistunut yhdistämään ammattitaidon ja fanipoikuuden rehellisyydellä, jota keneltäkään meistä ei ehkä reilu parikymppisenä olisi sopinut odottaa. Tyypillistä Akille on esimerkiksi liikuttuminen americana-levyjen äärellä tai antoisiksi osoittautuneiden haastateltavien vuolas ylistäminen: hän etsii sitä pistettä, jossa ihminen kohtaa ihmisen, ja on aidosti valmis löytämään sen siinä missä niin sanottu kyynikko pakenee tällaisen kohtaamisen mahdollisuutta.

Kuitenkin kymmenen-viidentoista vuoden takainen Aki Lehti ja nykyinen Aki Lehti ovat sama ihminen, kun tarkemmin katsoo. Tässä näennäinen paradoksi: ihminen voi pysyä samana, vaikka muuttuisi.