Johannes Susitaival on ehdottoman palkitseva aihe tällaiselle blogikirjoitukselle. Hänen kanssaan olen kokenut monia sellaisia hetkiä, jotka ovat mahdollisia vain todellisen eksentrikon kanssa. Lähdetään vaikka siitä syyskuisesta alkuillasta, jolloin istuimme Lahdenväylän ja Pihlajamäentien risteyksen yli katsovalla kalliolla juomassa olutta. Sinne kiipeäminen oli hieman haasteellista ja täysin tarkoituksetonta, mutta jos sellaisen kallion bussin ikkunasta näkee, niin kai se on valloitettava.
Olisi vaikea olla Johannes Susitaipaleen ystävä, ellei hyväksyisi kahta ajatusta: 1) Millään ei lopulta ole mitään merkitystä 2) Millä tahansa voi olla vaikka kuinka paljon merkitystä.
Nämä ajatuskulut eivät itselleni ole mikään ongelma, ja siksi kai seikkailenkin Johanneksen kanssa mielelläni.
Tottakai Johannes on se ihminen, jota pitää jatkoilla käskeä olemaan hiljempaa. Hän on välillä äänekäs parodia itsestään, mutta tämä ei ole ongelma, koska hän tietää sen kyllä itsekin. Hän on harvinaisella tavalla sinut oman komediallisuutensa kanssa. Mitä järkeä on nauraa ihmiselle, joka osaa nauraa itselleen?
Tottakai Johannes diggaa loputtomiin kaikenlaisista Coldplayn, U2:n ja Metallican kaltaisista huonoista hirviöbändeistä, mutta on aika vaikea käydä tyylipoliisisotaa sellaisen ihmisen kanssa, joka tiedostaa täysin makumieltymystensä banaaliuden - ollen samalla kuitenkin kaikessa vilpitön.
Johannes Susitaival on häseltäjä, sarjakuvahahmo ja oikeasti asioita aikaan saava ihminen. En ole aina hänen taiteellisista näkemyksistään samaa mieltä, mutta ainakin hänellä on niitä, ja hän vieläpä toteuttaa niitä. Poliittinen nihilisti, joka tuntuu usein vastustavan kaikkia ideaaleja, mutta elää silti aika tärkeän ja ison ideaalin mukaan: ihmisen on oltava mistään tinkimättä oma itsensä. Ristiriitojen mies. Viime kädessä yksi suurimpia tuntemiani persoonallisuuksia. Ei vähiten siksi, että on täysin rehellinen. Minkäänlaista falskiutta tai esittämistä en ole Johannes Susitaipaleessa huomannut koskaan.
