Mikael Johannes Mattila on eräs niistä ihmisistä, jotka tunnen lähinnä Facebookin ja musiikkijournalististen yhteyksien kautta. Olen tavannut hänet livenä pari-kolme kertaa, viimeksi keväällä Tampereen Pispalan ravintola Pulterissa, joka on kyllä asiallinen paikka tavata kenet tahansa.
Suuri arvostukseni Mikael Johannes Mattilaa kohtaan perustuu ennen muuta siihen, että niin sanotun rock-kritiikin maailmassa hän on ääni, joka on professionaalisti perillä kansanmusiikin kaltaisista vähemmän trendikkäistä lajityypeistä, mutta yhtä lailla modernista popista, rockista ja mitä näitä nyt on. Hänellä on toinen jalka perinteessä ja toinen tulevaisuudessa. Kun nuori ja äärimmäisen lahjakas kirjoittaja arvioi musiikkia näistä lähtökohdista käsin, ollaan hyvin lähellä omaa musiikista kirjoittamisen ihannettani. Yksi asioista, joihin haluan omia jäljellä olevia elinvuosiani käyttää, on Mikael Johannes Mattilan musajuttujen lukeminen. Luultavasti haluan kuunnella hänen tekemäänsä musiikkiakin.
Mikä hänestä sitten tekee niin hyvän kirjoittajan? No, hän on ensinnäkin erittäin älykäs ja lukeneen oloinen ihminen, mutta pystyy suodattamaan näistä ominaisuuksista viihdyttävää tekstiä, joka ei maistu paperilta. Hänellä on sellainen vaikeasti määriteltävä oma tyylinsä, joka tietysti leimaa kaikkia oikeasti hyviä kriitikoita ja yleensäkin kirjoittajia. Kun hänet tapaa ihmisenä, on hän juuri sillä tavalla hyvä tyyppi kuin hänen tekstinsäkin antavat ymmärtää: salaviisas, vaivihkainen, piilevän huumorintajuinen.
Ihmiskunta ja Suomi tarvitsevat Mikael Johannes Mattilan kaltaisia hahmoja ja kirjoittajia.
