Olen tutustunut useisiinkin ihmisiin siitä syystä, että tavaroita on unohtunut jonnekin. Anulta unohtui kamera. Oletan, että se oli arvokaskin kamera. Onneksi hän sai sen takaisin. Ennen kameran hukkumista Anu toki tunsi veljeni Ollin, ja tämä kaikki liittyy epämääräisesti myös Orkestar Business Class -nimiseen yhtyeeseen, joka taas kytkeytyy jopa aika olennaisesti Jaakko Laitinen & Väärä raha -nimiseen yhtyeeseen. Mutta kameran hukkumisesta on aikaa, sen merkkivuosikin taitaa olla jo ensi vuosi.
Sehän taas tarkoittaa sitä, että olen saanut jo pian kymmenen vuotta lukea Anun kaltaisen valovoimaisen persoonan ystäväkseni. Vapaus on illuusio, mutta ihailen Anua sen takia, että hän tosiaan tuntuu olevan vapaa tavalla, jota en itse osaa oikein hahmottaakaan. Jotenkin hän on onnistunut järjestämään elämänsä niin, että hänellä on pää pilvissä ja jalat syvällä todellisuudessa. Hän tuntuu olevan joka viikonloppu eri kaupungissa ja nauttivan elämästä ja ihmisistä niissä kaikissa. Jää vaikutelma, että Anu voi lähteä koska tahansa mihin tahansa. Se on tietysti vain yksi tarina Anusta, mutta itselleni keskeinen. Tämä taas liittyy varmaan omaan mutkikkaaseen vapauskäsitykseeni. Vapaa ihminen tuntuisi olevan sellainen, joka leijuu paikasta toiseen mielijohteen siivin. Tuo oli vertauskuva, mutta Anu tekee sitä konkreettisesti. Jotenkin hän onnistuu olemaan kotona kaikkialla.
Vuosi sitten olimme samassa seurueessa Istanbulissa. Tulimme vanhalle kaupunginmuurille, jonka harjalle saattoi kiivetä ainoastaan superjyrkkiä, kaiteettomia kiveen hakattuja porrasaskelmia pitkin. Minähän en todellakaan uskaltanut siihen hommaan lähteä, hyperventiloin jo ajatuksestakin. Anu ja muut seurueemme naiset tietysti kiipesivät.
En tiedä, miltä Istanbul ja maailma näyttivät muurinharjalta. Mutta olen nähnyt Anun kiipeämässä sinne, ja olen nähnyt kuvia hänestä siellä ja kiipeämässä sinne. Sellaisissa korkeuksissa ajelehtii pilviä, joihin voi melkein tarttua. Kukaan ei siihen pysty, mutta Anu on ehkä lähimpänä.
