Kimmo Vanhatalo on yksi niistä ihmisistä, joihin tutustuin vetäessäni ravintola Om'pun musavisaa. Popstars 3 -joukkue hallitsi visaa parhaimmillaan suvereenisti, ja pitihän sellaisia tietäjiä mennä jututtamaan. Ylipäätään tutustuin tuon visan ansiosta vuosina 2005-2006 lyhyessä ajassa järkyttävään määrään ihmisiä, joista on tullut pysyviä ystäviä. Eivät kaikki heistä olleet musanörttejä, vaikka visassa kävivätkin. Mutta Kimmo kyllä on, ja pelkästään positiivisessa mielessä.
Kimmo tai minä emme kumpikaan olleet "musajournalisteja" tutustuessamme, mutta jonkinlainen palo siihen suuntaan oli molemmissa varmasti jo tuolloin. Kimmo Vanhatalo on nimittäin ihminen, joka pystyy puhumaan musiikista loputtomasti, mutta monesta muusta poiketen sen kuunteleminen käy viihteestä. Hänellä ja veljellään Antilla on erikoinen kyky heittää obskuuria musaläppää niin elävästi, sanavalmiisti ja huumorintajuisesti, että sitä jää vain kuuntelemaan kuin keskimääräistä huomattavasti parempaa sketsiohjelmaa. Jos maailmassa olisi tilausta musanörttien talk show'lle - eräänlaiselle indiemaailman Conan O'Brienille - laittaisin koska tahansa Kimmon ja Antin sitä isännöimään.
Joka tapauksessa pidätellyt musiikista kirjoittamiseen liittyvät ambitiot eskaloituivat vuoden 2008 alkuun mennessä siihen pisteeseen, että Kimmo ja minä päätimme perustaa Kuusi-nimisen musiikkiaiheisen verkkosivuston. Oli siinä periaatteessa mukana muitakin, mutta käytännössä me kirjoitimme valtaosan jutuista, ja Kimmo nykymodernia atk:ta paremmin ymmärtävänä ihmisenä teki suurimman työn sivuston ylläpitäjänä. Tuota ennen olin itse kirjoittanut kirja-arvosteluja ja jotain blogijuttuja, ja pian Kuusen aloittamisen jälkeen päädyin Nyt-liitteen avustajaksi, mutta kunnollisia musiikkijuttuja kirjoitin ensimmäistä kertaa juuri Kuuseen. Senkin takia tämä kaksi vuotta kestänyt projekti tuntuu tärkeältä.
Mutta siinä missä itse Kuusen aikoina vasta kokeilin, millainen musiikkikirjoittaja voisin tai haluaisin olla, Kimmolla oli paketti kasassa heti kättelyssä. Jos Kuusi toimi, se toimi juuri tyyliemme erilaisuuden ansiosta. Minun lyhytjänteisyyttäni kontrastoi Kimmon viitseliäisyys kirjoittaa pitkiä ja asiantuntevia juttuja, joissa ei ollut hiventäkään postimerkkeilyä tai faktojen luettelointia, vaan aina pointti ja näkökulma. Tällaisissa hän on yksi parhaista. Musiikista voi kirjoittaa älykkäästi ja kiinnostavasti monella tapaa, mutta "nettiaikakausi" painottaa usein lyhyiden pistohyökkäysten tekijöitä. Se on sääli, koska juuri nettiin mahtuu perusteellisempiakin tekstejä. Onneksi Kimmo on viime vuosina voinut julkaista helvetin hyviä sellaisia mm. Nuorgamissa ja Rumbassa (paperilehdessäkin).
Ja vaikka klikkejä keräävät lyttäykset eivät ole ensimmäinen asia, mikä Kimmo Vanhatalosta tulee mieleen, halutessaan hän on yksi parhaimmista silläkin alalla. Arvostelu Lou Reedin ja Metallican Lulusta on varmaankin Nuorgamin historian eeppisin tylytys. Sitä lukee kuin klassikkonovellia, jossa on vääjäämätön ja heti alusta selväksi tuleva onneton loppu.
Mutta eipä typistetä Kimmo Vanhataloa pelkästään musajournalistiksi. Kysehän on monella alalla toimivasta ihmisestä, jonka vahvuudet ylittävät teorian ja käytännön ylittämättömänä pidetyn raja--aidan vaivatta. Osallisuus vaikkapa massiivisten kirpputorien järjestämiseen vaatii vahvuuksia, joita keskimääräiseltä kellarikirjoittelijalta ei löydy.
Kenties tärkeimmältä tuntuu silti, että Kimmo on yksi parhaista seurahenkilöistä. Hänen kanssaan en muista olleen tylsää. Vaikka Kimmo on kaikissa tekemisissään suoraselkäisesti tosissaan ja on isoimmissakin asiakysymyksissä yleensä sieltä kärkipäästä älykkäiden näkemysten esittäjiä, on päällimmäinen mielikuvani hänestä kuitenkin vilpitön, jostain syvältä sisäelimistä tai niin sanotusta sielusta kumpuava nauru, jolle ei loppua tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti