Kun ensimmäisen kerran näin Jari Laineen, ajattelin että tuossapa Brian Molkon näköinen tyyppi. Niin taisi moni muukin siihen aikaan ajatella. Tämä näköhavainto tapahtui ravintola Om'pun musavisassa, kuten niin moni muukin ensikohtaaminen.
Mutta siihenpä geneerisyydet ystävyydessäni Jarin kanssa loppuvatkin. Nimittäin olen sillä kannalla, että ihmisellä voi olla elämässään vain rajallinen määrä tosiystäviä, mutta jokainen näistä on oma tarinansa, romaanin tai elokuvan arvoinen - eikä hyvissä romaaneissa tai elokuvissa mennä genrekliseiden mukaan. Todella hyvä ystävyys on taideteos, joka kaihtaa lainalaisuuksia ja ilmeisyyksiä ja demonstroituu erikoisissa ja sattumanvaraisissa pikkuseikoissa siinä missä isoissa asioissakin.
Jari Laine on ollut erittäin tärkeä osa elämääni nyt jo kymmenkunta vuotta, ja kun mietin tämän yhteisen taipaleemme alkuaikoja, en voi olla palaamatta siihen tosiasiaan, että tuolloin koko elämänpiirini oli muuttumassa kovaa vauhtia - kaipasin uutta seuraa, etsin sitä ja onnekseni törmäsin useisiin ihmisiin, joiden seura tuntui vain käsittämättömän virkistävältä verrattuna aiempiin, nahkeaksi käyneisiin kuvioihin. Jari oli varmasti tärkein näistä uusista tuttavuuksista. Istuin jatkoilla hänen Merimiehenkadun yksiössään, jossa oli paksut mustat samettiverhot tai jotain sen tapaista. Joka tapauksessa se oli romanttinen ja pimeä goottikämppä. Jari soitti Marc Almondin Beautiful Losersin, joka on edelleen suosikkibiisejäni koskaan, hänen ansiostaan sen kuitenkin ekaa kertaa kuulin.
Pari vuotta myöhemmin muutin samaan kämppään itse ja sisustin siitä aivan eri näköisen - tai jätin sisustamatta - mutta sekin on tärkeä asia tämä kirjoituksen kannalta, silloin jos koskaan tarvitsin uutta omaa kämppää, ja kiitos Jarin, sain hyvän sellaisen todella kriittisessä elämänvaiheessa. Se on isommasta päästä palveluksia, joita ystävälle voi tehdä. Varsinkin, kun aika nopeasti osoittautui, ettei Jarin olisi edes kannattanut muuttaa Merimiehenkadulta pois. Aikanaan hän pääsi sinne sitten palaamaankin, vielä pariksi vuodeksi.
Muutin Merimiehenkadulle elokuussa 2007, ja jo siihen mennessä Jari oli tehnyt minulle niin paljon palveluksia ja vaikuttanut elämääni niin paljon, että siitä riittäisi useammankin tällaisen kirjoituksen tarpeiksi. Kaikkea sen jälkeen tapahtunutta on turha kerrata: yksittäiset hetket tai pidemmät yhteiset ekskursiot vaikkapa Rovaniemelle tai H2Ö-festareille sulautuvat osaksi tätä tarinaa.
On myös hetkiä baareissa, joskus samalla puolella tiskiä, joskus eri puolilla. Niitä vasta onkin, niitä arkisia ja silti kokonaisuutta kohti kuroutuessaan tärkeitä hetkiä. Sanoja ja hiljaisuuksia. Niistäkin ystävyys muodostuu.
Todella tärkeän ystävän melkeinpä tunnistaa siitä, että on vaikeaa tai mahdotonta tarkkaan määritellä, miksi hän on niin tärkeä. Hän vain on siinä, tuntuu perheenjäseneltä, ei vaadi mitään erityisempää, en itsekään sellaista häneltä vaadi.
Mutta Jari Laineen tapauksessa on varmaan pitkälti kyse ainakin siitä, että zen-tyyppinen rauhallisuus ja kyky hillitysti ilmaistuisin suuriin tunteisiin, sopivan urpo huumorintaju ja terävä äly, introverttius ja sosiaalinen pelisilmä, hyvä ja huono maku, Marc Almond ja Meat Loaf, kohtaavat hänessä optimaalisesti. Eihän tuollaisesta ihmisestä voi olla diggaamatta.
Silti oleellista on tämä: ensin sitä vain tuntee olevansa jonkun hahmon kanssa rauhassa ja kotonaan, vasta sitten alkaa väen väkisin hakea teoreettisia perusteita tälle kiintymykselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti