Ensimmäistä kertaa pääsen kirjoittamaan tässä blogissa suvusta, kun monimutkainen algoritmini valikoi aiheeksi rakkaan siskoni Heinin. Heini todella on aivan erityinen ihminen elämässäni jo siksikin, että nuorimmman sisarukseni elämänkulkua olen voinut seurata ihan sieltä syntymästä asti, lähietäisyydeltä. No, tietysti pikkuveljienikin, mutta Heinin syntyessä olin itsekin jo viidentoista, joten tavallaan kiinnitin alusta asti häneen sellaista olevinaan aikuisempaa huomiota.
Heinillä on sisarussarjassamme tietty erityismerkitys, joka ei oikeastaan lainkaan liity siihen, että hän olisi "siskopuoli", koska sellaisia sanoja minun sanavarastooni ei mahdu. Neljän veljeksen jälkeen syntyvällä tytöllä olisi tuollainen erityisasema muutenkin, mutta kun tietää, että äitimme oli aina toivonut tyttöä - ja kun Heini sitten vielä syntyi naistenpäivänä - korostuu se entisestään.
Kun muutin itse Helsinkiin, Heini oli vain viisivuotias. Minulla on kyllä hänestä jo sitä edeltävältä ajalta joitakin hauskoja muistoja: hän ei liene ollut kolmea vanhempi, kun istuttiin television ääressä, ja siellä mainostettiin Celine Dionin uutta levyä jollain sellaisella iskulauseella kuin "syksyn kovin levy". Heini tähän toteamaan, että "Nikolla varmaan on toi".
Tai se hetki niin ikään television ääressä, kun katsottiin Anna ystävämme -tv-sarjan uusintaa, muistaakseni ihan viimeistä jaksoa, jossa Anna ja Gilbert ovat romanttisissa tunnelmissa jollain romanttisella sillalla, ja Heini - tuolloin ehkä jo neljän ikäinen - kommentoi jahkailevaa kohtausta hyvin kärsimättömästi: "Koska nuo pussaa?"
Kun muutin Helsinkiin, ainoa ihminen, jonka valokuvan otin lompakkoon säilytettäväksi, oli Heini. Mutta en ottanut vain yhtä kuvaa, vaan jokaisen syntymäpäiväkuvan vuoden ikäisestä siihen asti. Ajattelin, että niin nopeasti kasvavan ihmisen kasvamisessa ei pysy kärryillä, ellei tällaisia kuvia voi aina halutessaan katsella konkreettisena osoituksena siitä kasvamisesta.
No, minä asuin Helsingissä, Heini Rovaniemellä, mutta tietysti tapasin häntä säännöllisesti siellä käydessäni. Olen varmaan piinaksi asti kysellyt häneltä peruskouluiässä hänen kulloisistakin pop-suosikeistaan, koska on vain ollut niin kiinnostavaa saada ensi käden tietoa hänen ikäistensä makumieltymyksistä. On ollut Tiktakia, Maija Vilkkumaata, Justin Bieberiä.
Perheemme perinteisissä levyraadeissa Heini saattoi joskus ala-asteikäisenä kokea itsensä ulkopuoliseksi, mutta ei aina kuitenkaan. Soitin tuoreeltaan Killersin Mr Brightsiden, mutta se oli kymmenvuotiaalle Heinille jo tuttu kappale. Hänen arvostelunsa kuului, muistaakseni aika sanatarkasti: "Ihana laulu, ihana poika, kymmenen pistettä".
Mutta mitäs sitä muistelemaan vain nyt jo aikuisen ihmisen lapsuutta. Toki oli eräänlainen ajan kulumisen merkki, että nuorinkin sisarukseni elää jo itsenäistä elämäänsä, mutta näin on päässyt käymään, ja hyvä niin. Heini opiskelee maailman ehkä tärkeintä alaa, hoitoalaa, ymmärtääkseni pitää kovasti alavalinnastaan ja on kaikin puolin terävä nuori ihminen, joka tuskin tulee elämässään kenenkään varjoon jäämään.
Perhepiirissään hän on aina ollut se nuorin, joten on aika ilmeistä, että tietty humoristinen tuskastuneisuus on välillä leimannut hänen suhtautumistaan niin isoveljiin kuin vanhempiin kotijoukkoihinkin. Heinin elämänasennetta voisikin luonnehtia lempeäksi sarkasmiksi. Hän on empaattinen, mutta ei vietävissä. Kerta kaikkiaan mahtava tyyppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti