Tapasin Aki Lehden ensimmäistä kertaa anniskeluravintola Tubessa joskus kesällä 2000, kun hän tuli viereisestä pöydästä korjaamaan minun ja ystäväni Tuomaksen virheellisiä käsityksiä sosiaaliturvan toimintaperiaatteista. Se kohtaaminen ei vielä johtanut muuhun yhteydenpitoon, mutta joitakin päiviä tai viikkoja myöhemmin - tuolloin aika tuntui kuluvan epämääräisin harppauksin - Aki tapasi sattumalta Ankkarockissa ystävämme Hannan ja alkoi seurustella tämän kanssa. Sattumanvaraisesta baarinpöytätuttavuudesta tulikin näihin päiviin asti jatkunut kaveruussuhde. Sen ensimmäisiä hedelmiä oli, että Aki tutustutti minut erinomaiseen ja syyttä unohdettuun Klaani-yhtyeeseen.
2000-luvun alkuvuosina kohtaamisemme tapahtuivat usein hyvinkin railakkaissa merkeissä, mutta sumeimmillaankin niihin liittyi monesti kaikenlaisia vahvoja tunne-elämyksiä, jotka ovat jääneet yllättävänkin hyvin mieleen. Olin Akin seurassa esimerkiksi silloin, kun kuulin itselleni tärkeän kirjailija Arto Salmisen kuolemasta. Aki on aina ymmärtänyt kirjallisuuden päälle, ja oli arvokasta voida jakaa tuo musertava hetki sellaisen ihmisen kanssa, joka tajusi sen merkityksen. Akihan fanittaa käsittääkseni itsekin Salmista vähintään siinä kuin minäkin.
Sitten oli jotain semmoistakin kuin vaikka Ankkarock vuonna 2004. Sekavaa toimintaa, joka ei ehkä imartele asianosaisia, mutta sekin reissu piti tehdä, eikä sitä katuakaan osaa.
Tämä kaikki siis viime vuosikymmenellä. Nykyinen Aki Lehti on vastaavasti mies, joka on aikaa sitten jättänyt sekoilut taakseen, oikeastaan ihailtavalla tavalla. Hän ymmärtää monenlaisten kulttuurinlajien päälle, ja on toimittajantyössään onnistunut yhdistämään ammattitaidon ja fanipoikuuden rehellisyydellä, jota keneltäkään meistä ei ehkä reilu parikymppisenä olisi sopinut odottaa. Tyypillistä Akille on esimerkiksi liikuttuminen americana-levyjen äärellä tai antoisiksi osoittautuneiden haastateltavien vuolas ylistäminen: hän etsii sitä pistettä, jossa ihminen kohtaa ihmisen, ja on aidosti valmis löytämään sen siinä missä niin sanottu kyynikko pakenee tällaisen kohtaamisen mahdollisuutta.
Kuitenkin kymmenen-viidentoista vuoden takainen Aki Lehti ja nykyinen Aki Lehti ovat sama ihminen, kun tarkemmin katsoo. Tässä näennäinen paradoksi: ihminen voi pysyä samana, vaikka muuttuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti